— Ei, tämä pitää isän saada tietää!
— Oletko sinä mieletön, Signe!
Toinen toisensa perästä lensivät he taas sisään, kuten olivat lentäneet ulos. Arkihuoneessa olivat he miltei viemäisillään nurin rovastin, jonka juuri piti lähteä katsomaan, minne he olivat joutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra taas huutaen ulos, mutta huomasi oven taakse päästyään, että hänen olisi pitänyt jäädä huoneeseen estääkseen Signeä kertomasta, — hän yritti takaisin sisään, mutta rovasti piteli kiinni ovea, sitä ei ollut yrittäminenkään aukaista ja niin hän molemmin käsin koputti ulkoapäin, lauloi, polki jalkaa, melutakseen kuulumattomiin Signen, joka korottamistaan korotti ääntään; ja kun rovasti oli kuullut kaikki, kun hänet oli vallannut sama ilo ja nauru kuin Signen, kun hän ajatteli tätä uutta tapaa lukea klassikoita, avasi hän oven — mutta silloin pakeni Petra.
Illallisen jälkeen, johon Petra oli ottanut osaa ja jonka aikana rovasti asianmukaisesti oli kiusotellut häntä, piti rangaistukseksi kuulosteltaman, mitä hän osasi ulkoa. Selville kävi nyt, että hän todella osasi kuuluisimmat kohtaukset, eikä vain yhtä osaa niistä, vaan kaikki. Hän lausui ne, kuten oli ollut tapana lukea ne; joskus yritti tuli tarttua, mutta hän tukahutti sen paikalla. Tuskin oli rovasti tämän huomannut, kun hän tahtoi enemmän tunnetta, mutta Petra kävi yhä aremmaksi. He jatkoivat jatkamistaan, sitä kesti tuntikausia; hän osasi koomilliset kohdat kuten traagillisetkin, leikilliset niin hyvin kuin vakavatkin; hänen muistonsa herätti sekä ihmettelyä että naurua, hän nauroi itsekin ja käski heidän vaan koettaa.
— En minä muuta toivoisi kuin että näyttelijä-raukoilla olisi edes kahdeksas osa sinun muististasi, sanoi Signe.
— Jumala varjelkoon häntä koskaan tulemasta näyttelijättäreksi, sanoi rovasti ja kävi äkkiä vakavaksi.
— Mutta ethän sinä, isä, toki uskone Petran ajattelevan sellaisia, sanoi Signe ja nauroi; — tulin vain maininneeksi sen siksi, että aina näen sen tosiasian vahvistuvan, ettei sillä, joka nuoruudesta asti on saanut kuulla kielensä runoutta, ole laisinkaan kaipausta näyttämölle, kun sensijaan se, joka ei erikoisen hyvin tunne runoutta ennenkuin täysikasvaneena, haaveilee näyttämölle; se on tuo yhdellä kertaa herätetty kaipaus, joka hänet viettelee.
— Se on varmaan hyvin totta. Harvoin menee todella sivistynyt ihminen näyttämölle.
— Ja vielä harvemmin runollisesti sivistynyt.
— Niin, jos se tapahtuu, niin varmaan on vaikuttamassa luonteen vika, joka tekee, että turhamaisuus ja kevytmielisyys pääsevät voitolle. Minä olen tuntenut monta näyttelijää sekä opintoajoiltani että matkoiltani; mutta minä en ole tuntenut enkä koskaan kuullut kenenkään ihmisen tuntevan näyttelijää, joka olisi viettänyt tosikristillistä elämää. Se on vetänyt heitä puoleensa, sen minä olen nähnyt; mutta heidän ammatissaan on jotakin levotonta ja repivää; heidän on ollut mahdoton koota itseään — kauvan senkin jälkeen kun he ovat jättäneet sen. Kun minä olen puhunut siitä heidän kanssaan, ovat he itse myöntäneet sen ja valittaneet sitä. Mutta pian ovat he kuitenkin lisänneet: "meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, ettemme ole huonommat kuin niin monet muut." Mutta se on mielestäni huono lohdutus. Se elämä, joka ei millään lailla kykene rakentamaan kristittyä ihmistä meissä, on syntistä elämää. Herra auttakoon heitä ja Hän varjelkoon puhtaat sydämet siitä!