Mutta pian valtasi hänet tuo syvä nöyryytys, jota me tunnemme, kun se pettää, jota rakastamme. Hetkiseksi kasvaa se, joka sen on voinut saada aikaan, suuremmaksi, kekseliäämmäksi, viisaammaksi kuin me, niin, hän liukuu salaperäisyyden piiriin. Mutta pian kokoontuu sieluun suuttumus; rehellisyys saa voimia valloilta, jotka eivät ole salaisia vaikka ne ovat näkymättömiä; me tunnemme, että meillä on voimia yhdellä iskulla nujertaa sata kurjaa kepposta; me halveksimme sitä mikä meitä äsken nöyryytti.
Arkihuoneessa oli Petra istuutunut soittokoneen ääreen ja he kuulivat hänen paraikaa laulavan:
Noussut on päivä ilojen jakoon,
yön on peikot lyöty jo pakoon,
hehkuvan tunturin yli
tie käy Päivölän kyliin.
"Heräjä!" lintu sa laulavainen,
"Heräjä, heräjä!" lapsukainen,
heräjä toivoni sinäkin.
Sitte nostettiin soittokone myrskynä pauhaamaan ja ilmoille puhkesi seuraava laulu:
Hyvä neuvos on tuo,
vaan mun seilata suo
kesken kuohuvan veen
vanaan vaahtihiseen.
Joskin retkeni tää oisi viimeinen,
tahdon nähdä mit' ennen nähnyt ma en.
En huviksi vaan
lähde turvista maan,
suur-aavallen
läpi kuohujen,
tahdon talkani myrskyssä nähdä ma kerta,
tahdon nähdä kuin kauas on merta.
Ei, tämä oli rovastista jo liian hullua, hän tempaisi ohimennessään kirjan Signen käsistä, hän karkasi tuulispäänä ovelle eikä Signe tällä kertaa pidättänyt häntä. Hän syöksyi suoraa päätä Petran luo, viskasi kirjan soittokoneelle hänen eteensä, kääntyi ja asteli toiseen päähän huonetta. Kun hän palasi, oli Petra noussut ylös, hän painoi kirjaa rintaansa vastaan ja katseli hurjistunein silmin joka taholle. Rovasti pysähtyi puhuakseen hänelle suoraan, mutta hänen suuttumuksensa siitä että tämä viekas tyttö kaksi vuotta oli käyttänyt hyväkseen häntä ja varsinkin pettänyt hänen lämmintä, harrasta tytärtään, tuli niin voimakkaana, ettei hän heti löytänyt sanoja, ja kun hän ne löysi, tunsi hän itsekin, että ne olivat liian kovat. Vielä kerran mitattuaan lattiaa ja palattuaan tytön luo, kasvot veripunaisina, käänsi hän hänelle selkänsä ja läksi, sanaa sanomatta, kansliahuoneeseen. Kun hän tuli sinne, oli Signe jo lähtenyt.
Koko sen päivän vietti kukin omalla haarallaan. Rovasti söi yksinään päivällisen, kumpikaan tytöistä ei tullut sisään. Petra oli taloudenhoitajattaren huoneessa, joka tulipalon jälkeen oli lainattu hänelle; hän oli turhaan hakenut Signeä joka paikasta, selittääkseen hänelle asiaansa; mutta Signe tuskin oli talossakaan.
Petra tunsi seisovansa ratkaisun edessä. Hänen elämänsä salaisin ajatus oli riistetty häneltä ja nyt tahdottiin pakoittaa se vaikutuksen alaiseksi, jota ei hän saattanut sallia. Hän tunsi itse parhaiten, että jos hän päästäisi käsistään tämän päämäärän, niin hän joutuisi sattuman ajeltavaksi. Hän saattoi olla iloisena iloisten joukossa, luottavaisena luottavaisten kanssa, kaikkialla varmana, mutta vain tuon salaisen päämäärän tiedossa — sen nimittäin, että hän kerran saavuttaisi sen, mihin hänen lahjansa halasivat ja pyrkivät. Uskoutua jollekin tuon ensimäisen pettyneen yrityksen perästä Bergenissä — ei, sitä ei hän olisi voinut, ei itse Ödegaardillekaan! Yksinään hänen täytyi se säilyttää, kunnes se olisi kasvanut niin suureksi, että se saattoi kestää epäilyksen henkäykset.
Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Rovastin tulipunaiset kasvot katselivat lakkaamatta hänen pelästyneeseen omaantuntoonsa; — nyt täytyi pelastua! — Hän haki Signeä yhä kiihkeämmin ja kiireemmin; mutta vielä iltapäivällä ei Signeä ollut löytynyt. Jota kauvemma se ihminen meistä etenee, jota me etsimme, sitä suuremmaksi teemme etenemisen syyn ja niin tapahtui, että Petra nyt vihdoinkin käsitti pettäneensä Signeä, salaa käyttäessään hänen ystävyyttään siihen, jota Signe piti syntinä. Kaikkitietävä Jumala oli hänen todistajanaan, ettei asia koskaan ennen ollut selvennyt hänelle tässä valossa; hän tunsi olevansa suuri syntinen.
Aivan kuten ennen kodissaan seisoi hän nyt tämän asian valtaamana eikä hetki sitte ollut aavistanut siitä mitään! Että tällaiset kauheat vielä saattoivat uudistua, ettei hän vielä ollut päässyt askeltakaan eteenpäin, se kehitti hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki tulevaisuuden täynnä onnettomuutta. Mutta samassa määrin kuin hänen syntivelkansa kasvoi, kohosi Signen kuva puhtaaksi, suurisieluiseksi ja alttiiksi. Todella se kasasi tulisia hiiliä hänen ajatuksiinsa; hän heittäytyy Signen jalkain juureen, hän huutaa ja rukoilee eikä päästä irti, vaan puhuu, — kunnes Signe taas on antanut hänelle vaikkapa vaan ystävällisen katseen.