Oli tullut pimeä; Signen oli täytynyt palata kotiin, vaikka hän olisi ollut missä asti. Petra lensi alas siipirakennuksen käytävään, missä Signen huone oli ja se oli lukittu — todisti siis, että hän oli siellä. Petran sydän takoi, kun hän uudelleen tarttui lukkoon ja rukoili, että hänet päästettäisiin sisään.

— Signe, anna minun puhua kanssasi! — Signe, minä en kestä tätä! — Ei hiiskahdustakaan huoneesta; Petra kumartui, kuunteli, kolkutti: — Signe, oi Signe, sinä et tiedä, miten onneton minä olen! — Ei vastausta; hän kuunteli pitkään, mutta ei mitään. Jollemme saa minkäänlaista vastausta, alamme vihdoin epäillä, että huoneessa on ketään, vaikka me sen tiedämme, ja jos on pimeä, alkaa meitä samalla peloittaa. — Signe, Signe? jos sinä olet siellä, niin ole armollinen: vastaa minulle! — Signe!

Huone oli ja pysyi äänettömänä; häntä rupesi palelemaan ja hän värisi. Mutta keittiön ovesta avautui samassa suuri, leveä valojuova ja keveät, reippaat askeleet kulkivat pihan poikki. Tämä antoi hänelle tuuman; hänpä lähtee pihamaalle, nousee pienalle, joka ympäröi kivijalkaa ja jonka päällä siipirakennus lepää, hänpä kulkee pienaa myöten, ympäri koko rakennuksen, päästäkseen toiselle puolelle, jossa kivijalka on hyvin korkea. Hän tahtoo katsoa Signen huoneeseen!

Oli kirkas tähti-ilta, sekä tunturit että rakennukset loivat jyrkkiä ääriviivoja, mutta muuta kuin ääriviivat ei niistä näkynyt. Lumi kimmelteli, tummat polut hangissa vaan enensivät valkoisuuden selvyyttä; tieltä kuului kulkusia; sekä vauhti että kirkkaus kiihoittivat, hän hypähti pienalle! Hän aikoi pitää kiinni rakennuksen laudoituksesta ulkonevista rimoista, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi alas. Hän otti tyhjän tynnyrin ja vieritti sen paikalle, nousi sen päälle ja siitä pienalle. Nyt hän yhtaikaa muutti kättä ja jalkaa, noin korttelin verran kerrallaan; vaadittiin väkevän käden väkevät kourat pitelemään kiinni; hän ei saanut kädensijaa, sillä rimat ulkonivat tuskin tuuman vertaa. Häntä peloitti, että joku näkisi hänet; sillä tämä pantaisiin tietysti heti tikapuujutun yhteyteen. Kunhan hän vaan pääsisi pois pihan puolelta ja sen poikkiseinälle! Mutta kun hän vihdoin pääsi sinne, oli siellä vastassa uusi vaara; sillä siellä ei ollut mitään ikkunoiden edessä ja hänen täytyi suuressa putoamisen pelossa kumartua kulkemaan joka ikkunan alatse. Pitkällä seinällä oli liikuttava hyvin korkealla ja alhaalla, pitkin koko seinää kulki karviaismarjapensasto, johon hän pudotessaan tarttuisi. Mutta häntä ei peloittanut. — Sormia kirveli, jänteet värisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän vaan meni. Nyt vain muutamia askelia, niin ikkuna on saavutettu. Signen huoneessa ei ollut tulta eikä uudin ollut alhaalla; kuu paistoi suoraan sisään, joten hänen täytyi osata nähdä sisimpään nurkkaan. Se antoi hänelle uutta rohkeutta; hän pääsi ikkunapielelle, saattoi vihdoinkin käydä kiinni kädellään ja sai levätä; sillä sydän alkoi, hänen seisoessaan siinä määrän perillä, lyödä niin, että hän tuskin sai hengitetyksi. Mutta koska se näytti pahenevan jota kauvemmin hän odotti, täytyi hänen pitää kiirettä — ja niin hän äkkiä asettui kokonaan ruutujen eteen. Suuri huuto vastasi huoneesta. Signe oli istunut sohvankulmassa, hän seisoi nyt keskellä lattiaa ja työnsi molemmin käsin, rajuna, inhoten luotaan peloittavaa näkyä, ja pakeni. Tämä kuva ruudulla kuun valossa, tämä häikäilemätön, vastenmielinen röyhkeys, kasvot kuutamossa, kiihtyneinä, hehkuvina — Petra käsitti itsekin äkkiä, että hänen onneton päähänpistonsa oli herättänyt inhoa, jopa että hänen kuvansa ehkä tästäpuoleen aina peloittaisi Signeä; hän menetti tajuntansa ja putosi läpitunkevasti parkaisten. Talonväet karkasivat Signen huudon herättäminä ulos, mutta eivät tavanneet ketään, nyt he kuulivat toisen samallaisen huudon, koko talo joutui jalkeille, etsittiin, huudettiin, aivan sattumalta rovasti tuli katsahtaneeksi ulos Signen ikkunasta ja näki silloin kuutamossa Petran makaavan painautuneena pensaiden sekaan. Suuri pelästys valtasi heidät kaikki, siinä oli aika työ saada tyttö irti ja ylös; hänet kannettiin Signen huoneeseen, koska taloudenhoitajattaren huone oli kylmä, hänet riisuttiin ja pantiin vuoteeseen, toiset hautoivat hänen käsiään ja kaulaansa, jotka olivat aika lailla revityt, toiset toimittivat huoneeseen valoa ja lämmintä. Kun hän oli selvinnyt täyteen tajuunsa ja katseli ympärilleen, pyysi hän, että saisi olla yksin.

Huoneen hiljainen herttaisuus, hienot valkoiset koristukset ikkunoissa, toalettipöydällä, vuoteella, tuoleilla muistuttivat niin elävästi Signeä. Hän muisteli hänen puhtoista suloaan, hänen lauhaa ääntään, joka kulki niin maidonvalkoisena, hänen hienoa myötätuntoaan toisten ajatuksille, hänen lempeää hyväntahtoisuuttaan. Kaiken tämän ulkopuolelle oli hän nyt sulkenut itsensä; pian hänen kai oli lähdettävä tästä huoneesta, kuten hänen kai oli lähdettävä tästä talosta. Ja minne hän sitte joutuisi? Kolmatta kertaa ei ihmistä korjata maantieltä ja jos niin saattaisikin käydä, ei hän enään tahtonut; sillä loppu olisi kuitenkin sama. Kukaan ihminen ei saattanut luottaa häneen; mikä syy lieneekin ollut, niin hän tunsi, että sellaista se oli. Eihän hän ollut päässyt kappaleenkaan matkaa eteenpäin; hän ei koskaan pääsisi eteenpäin; sillä ilman ihmisten luottamusta ei se käy. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän viskelihe ja väänteli sielunsa tuskassa, kunnes väsyi ja nukkui. Paikalla muuttui unessa kaikki lumivalkoiseksi ja vähitellen myöskin niin korkeaksi; hän ei milloinkaan ollut nähnyt niin korkealle eikä sellaista miljoonain tähtien tuiketta.

KYMMENES LUKU.

Vielä herätessään oli hän siellä ylhäällä; päivän ajatukset, jotka paikalla pulppusivat esiin, pyrkivät perässä, mutta joutuivat vangiksi ja niitä kannatti jokin, joka täytti koko ilman — se oli pyhäaamun kellonsoitto. Hän hypähti pystyyn ja pukeutui, leikkasi itselleen ruokasäiliöstä vähän syötävää, pani lämmintä ylleen ja läksi menemään — eihän milloinkaan niin ollut janonnut jumalansanaa! Hänen päästessään perille oli juuri alettu ja ovi oli kiinni; oli kylmä päivä, sormia poltti, kun hän kävi kiinni avaimeen, kiertääkseen sen auki. Pappi seisoi juuri alttarilla, hän odotti alhaalla ovella, kunnes hän oli lähtenyt ja suntion piti ottaa messukaapu hänen yltään; silloin Petra läksi niinsanottuun piispanpenkkiin, joka uutimet edessä, oli kuorissa. Papinväen oikea penkki oli ylhäällä lehterillä, mutta jos jostakin syystä tahdottiin istua piilossa ja yksin, mentiin piispanpenkkiin. Kun hän tuli penkille ja yritti livahtaa istumaan, näki hän Signen jo äärimmäisessä kulmassa. Hän astui askeleen poispäin, mutta samassa kääntyi rovasti alttarilta tulemaan hänen ohitseen sakaristoon; hän kiirehti takaisin penkkiin ja istuutui niin kauas kuin suinkin; Signe oli pudottanut harson kasvoilleen. Se koski Petraan. Hän antoi katseensa liitää seurakuntaan, joka istui puserrettuna korkeisiin puupenkkeihin, miehet oikealla, naiset vasemmalla; heidän hengityksensä liikkui heidän päällään kuin vaappuva sumu; ikkunat olivat tuuman paksuisessa jäässä, kömpelösti veistetyt puukuvat, laahaava, raskas veisuu, yhteensullotut ihmiset — se kuului kaikki yhteen, se teki kovan ja kylmän vaikutuksen; hän muisti luonnonkuvat siltä iltapäivältä, jolloin hän jätti Bergenin, täälläkin oli hän vain pelonalainen kulkija.

Rovasti nousi saarnatuoliin; hänkin näytti ankaralta. Hänen rukouksenaan oli: älä johdata meitä kiusaukseen! Me tiedämme, että kaikki lahjat jotka Jumala on antanut, sisältävät kiusauksen; mutta Hänen täytyy olla armollinen eikä koetella niitä yli voimain; meidän tulee aina muistaa rukoilla Häneltä sitä; sillä vain siten että alistamme lahjamme Hänen alleen, käyvät ne meille autuudeksi. Saarna käsitteli eteenpäin samaa ainetta, lähtökohtana ihmisen kaksinkertainen tarkoitus: täyttää elämänkutsumuksensa, kukin sillä paikalla, mihin hänen lahjansa ja asemansa olivat hänet asettaneet — ja kehittää kristi-ihmistä meissä itsessämme ja niissä, jotka olivat huomaamme uskotut. Ihmisen täytyi olla varovainen elämänkutsumuksensa valinnassa, sillä oli sen pahempi kutsumuksia, jotka itsessään olivat synnillisiä ja oli sellaisiakin, jotka saattoivat meille käydä synnillisiksi, joko sentähden etteivät sopineet meille tai sentähden, että liian hyvin sopivat huonoille haluillemme. Ja vielä: niin totta kuin jokaisen täytyi koettaa valita lahjojensa mukaan, niin totta saattoi valinta, joka oli sekä oikea että hyvä, kuitenkin käydä meille kiusaukseksi, kun me, sentähden että työ oli meille mieluinen, päästimme sen nielemään kaiken aikamme ja kaikki ajatuksemme. Kristi-ihmistä meissä ei saa laiminlyödä enempää kuin saamme laiminlyödä vanhempien velvollisuuksia lapsiamme kohtaan. Meidän täytyy voida koota itsemme niin että pyhä henki alituiseen voi tehdä työtä meissä; meidän täytyy voida istuttaa hyvää kristillisyyden siementä lapsiimme ja suojella sitä. Eivät mitkään velvollisuudet eivätkä verukkeet vapauta meitä niistä, jos kohta olosuhteet ovat otettavat lukuun.

Ja sitte hän meni eteenpäin — tunkeutui niiden kutsumukseen, jotka istuivat täällä, niiden koteihin, niiden oloihin, niiden mielipiteisiin. Sitte otti hän esimerkkejä toisista oloista ja suuremmista tehtävistä valaisemaan näitä. Rovasti kävi siitä hetkestä, jolloin hän saarnatuolissa rupesi kasvamaan, ihan uudeksi niille, jotka hänet tunsivat vain arkielämästä. Hänen ulkomuotonsakin oli toinen: hänen suljetut, voimakkaat kasvonsa olivat avautuneet ja käyneet läpikuultaviksi ajatuksen virran kulkea; hänen silmänsä oli eloisa, se katseli suoraan ja terävänä, tuoden suurta sanomaa; koko tuo käpertynyt, karvainen olento oli noussut ja osoittikin olevansa jalopeura, hänen äänensä vieri pitkäisen jylinänä tai leikkeli lyhyitä, äkillisiä käänteitä, vaipui joskus hiljaisiinkin sanoihin, mutta vain samassa noustakseen takaisin korkeuksiin. Hän ei oikeastaan saattanut puhua muuta kuin suuressa huoneessa ja ajatuksissa äärettömyys; sillä hänen äänensä ei ollut sointuva, ennenkuin se huusi; hänen kasvonsa eivät olleet kirkkaat, hänen äänessään ei ollut sattuvaa selvyyttä ennenkuin se paloi tulisessa kiivailussa. Aihe kyllä ei ollut eilispäivältä; ei, yhtä hyvin kuin tuska oli koonnut suuria varastoja tähän sieluun, yhtä hyvin oli ajatteleminenkin sitä tehnyt; hän oli ankara, itseensä sulkeutunut työntekijä. Mutta hän ei tavallisissa oloissa aina ollut kunnossa, hän ei osannut lyödä rahaa keskustelun ajatuksista; hänen täytyi saada puhella yksinään, hänen täytyi joka tapauksessa saada kävellä kiivaasti edestakaisin. Ryhtyä sanakiistaan hänen kanssaan oli miltei samaa kuin hyökätä aseettoman miehen kimppuun, mutta vaarallista se silti oli; sillä hänen mielipiteensä tuli paikalla vastaan niin väkivaltaisena, ettei hänellä ollut ensinkään aikaa syiden esittämiseen; jos hänet kuitenkin pakoitettiin esittämään syitä, tapahtui joko niin, että hän pahanpäiväisesti nujersi vastustajan, tai että hän vaikeni kokonaan, koska hän pelkäsi itseään. Ketään ei helpommin saattanut tehdä tuppisuuksi kuin tämän väkevän, kaunopuheisen miehen.

Petra oli vavissut heti kun rovasti alkoi rukouksensa; sillä hän tunsi mistä se oli kotoisin. Jota kauvemma teksti edistyi, sitä likemmä hän tunsi hänen tulevan itseään; hän kutistui ihan pieneksi ja näki Signen tekevän samoin. Mutta armottomana jatkoi mahtaja tietään, jalopeura oli saaliinhaussa, hän tunsi vainoojan likenevän joka kulmalta, hän oli saarroksessa, satimessa — mutta sama käsi, joka ankarana kävi kiinni, piteli pehmeänä ja armahtavana. Tuntui siltä kuin tyttö — ilman tuomion sanaa — vain vangittuna olisi viety ikuisen rakkauden syliin. Ja siellä hän rukoili ja itki, ja hän kuuli Signen tekevän samoin ja rakasti häntä siitä!