Kun rovasti astui alas totuutensa istuimelta mennäkseen sakaristoon, lepäsi hänen kasvoillansa vielä hohde kohtauksesta korkeimman kanssa. Hänen silmänsä lankesi suoraan ja tutkivana Petraan, mutta kun tyttö pelkäämättä kohtasi hänen katseensa, lehahti siihen lempeyden säde; hän katsahti nopeasti tyttäreensä nurkkaan, mennessään eteenpäin.
Signe nousi pian sen jälkeen; harso oli silmillä, joten ei Petra uskaltanut seurata. Hän läksi sentähden myöhemmin. Mutta tänään he kaikki kolme taas istuivat ruokapöydässä; rovasti puhui vähän, mutta Signe oli arka. Niin pian kuin rovasti, joka nähtävästi tahtoi ottaa tapahtuneen puheeksi, viittasi sinnepäinkään, väisti Signe niin herkästi ja hienosti, että rovastin täytyi muistaa hänen äitiään — vaieta ja vähitellen käydä surumieliseksi. Siihen ei tarvittu paljon.
Ei ole olemassa mitään kiusallisempaa kuin epäonnistunut sovintoyritys. Kaikki nousivat voimatta katsoa suoraan toistensa silmiin, puhumisesta puhumattakaan. Arkihuoneessa kävi lopulta niin painostavaksi, että kaikkien kolmen teki mieli lähteä takaisin pois, mutta kukaan ei tahtonut lähteä ensinnä; — Petra puolestaan tunsi, että jos hän lähtee, niin hän lähtee ainiaaksi. Hän ei saattanut nähdä Signeä, kun ei saanut rakastaa häntä, hän ei saattanut nähdä rovastia surullisena hänen tähtensä. Mutta jos hänen piti matkustaa, täytyi sen tapahtua hyvästiä sanomatta; sillä miten saattoi hän sanoa hyvästi näille ihmisille? Kun hän sitä vaan ajattelikin, joutui hän sellaisen mielenliikutuksen valtaan, että ainoastaan äärimmäisiä voimiaan ponnistaen sai sen pidätetyksi.
Jokainen hetki, joka pidentää tuollaista painostavaa hiljaisuutta, jolloin me odotamme toisiamme, tekee sen sietämättömämmäksi. Emme saata liikahtaa, sillä me tunnemme, että se huomataan; joka huokaus kuuluu, kuuluu sekin kun olemme tyynet, sillä se vaikuttaa kovuudelta. Me joudumme jännitykseen siitä syystä, ettei mitään sanota, ja me pelkäämme, että jotakin sanottaisiin.
Jokainen tunsi, ettei tämä hetki palaisi. Muurit, joita me rakennamme toistemme välille, kasvavat, meidän oma syymme kasvaa, toisten syy kasvaa, kasvaa joka hetki; vuoroin me lankeamme epätoivoon, vuoroin me yllymme vihaan; sillä se joka niin kohtelee meitä, on armoton, häijy, me emme siedä sitä, me emme anna anteeksi sitä — Petra ei enään kestänyt, joko hänen täytyi parkaista tai karata!
Samassa kuului tieltä kulkusten kilinää ja mies sudennahkaturkissa tulla tuiskusi kilpa-ajoreessä, poika takana, puutarhan ohitse pihamaalle. — Kaikki kolme hengittivät helpommin ja odottivat pelastusta! He kuulivat vieraan tulevan etehiseen, vetävän yltään matkasaappaat ja muut tamineet ja puhelevan palvelustytön kanssa, joka häntä auttoi; rovasti nousi astumaan häntä vastaan, mutta palasi jotteivät tytöt jäisi kahden; — taasen puhui vieras etehisessä ja sitte likempänä niin että ääni saattoi heidät kaikki kolme kavahtamaan, mutta Petran nousemaan ja naulaamaan silmät oveen. — Koputettiin: — "sisään!" sanoi rovasti mielenliikutuksen vallassa ja vaalea mies, lasit silmillä, seisoi ovessa. Petralta pääsi huuto ja hän vaipui takaisin istumaan: — sehän oli Ödegaard. Signelle ja rovastille ei hän tullut odottamatta; sillä he olivat koko joulun odottaneet häntä pappilaan, vaikkei kukaan ollut sanonut sitä Petralle, mutta hänen tulonsa juuri nyt oli suorastaan kohtalon johdatusta, sen he kaikki heti tunsivat.
Petra ei käsittänyt mitään ennenkuin hän seisoi hänen edessään ja piteli hänen kättään. Hän piteli sitä yhä, mutta ei sanonut mitään, eikä Petrakaan sanonut; — hän ei edes saattanut nousta. Mutta kaksi kyyneltä vieri alas poskia hänen siinä häntä katsellessaan, Ödegaard oli hyvin kalpea, muuten aivan tyyni ja ystävällinen; hän veti vihdoin pois kätensä, astui permannon poikki ja sitte Signen luo, joka oli paennut äitinsä kukkasten taakse viimeiseen ikkunaan.
Petra ikävöi yksinäisyyttä ja vetäytyi sentähden pois seurasta. Signelle tuli talousaskareita, jonkatähden rovasti ja Ödegaard istuutuivat kansliaan lasin ääreen, jota matkamies tarvitsi. Siellä sai hän lyhyesti tietää viime päivien tapahtumat, ne panivat hänet ajattelemaan, mutta hän ei sanonut mitään. Omituisella tavalla heidät myöskin keskeytettiin.
Ikkunoiden alle astui kaksi naista ja kolme miestä, peräkkäin, ja tuskin oli rovasti heidät nähnyt, ennenkuin hän karkasi pystyyn:
— Tuolla he taas ovat! — Nyt sitä kysytään kärsivällisyyttä!