Sisään astuivat ensin naiset, sitte miehet, hitaina, äänettöminä. He asettuivat pitkin seiniä, kirjahyllyjen alle ja vastapäätä sohvaa, missä Ödegaard istui. Rovasti antoi heille tuolit ja toi useampia arkihuoneesta, kaikki he istuutuivatkin, paitsi muuan nuori mies, joka oli kaupunkilaistamineissa. Hän kieltäytyi istumasta ja jäi seisomaan ovenpieltä vastaan, kasvoissa miltei uhka ja molemmat kädet taskuissa.
Pitkän äänettömyyden perästä, jonka aikana rovasti pani piippuunsa ja Ödegaard, joka ei tupakoinut, tarkasteli heitä, alkoi vihdoin vaaleahko, noin neljänkymmenen ikäinen nainen keskustelun. Hänen otsansa oli joksenkin kapea, silmät suuret, mutta arat; ne eivät oikein tietäneet mihin kiintyä. Hän virkkoi nyt:
— Isä piti tänään korean saarnan, se sattui juuri siihen, mitä me ajattelimme; — sillä me olemme Öygarissa viime aikoina paljon puhuneet kiusauksesta.
Hän huokasi; mies, jonka alapuoli kasvoja oli kaita ja yläpuoli leveä, huokasi hänkin:
— Herra, varjele meidän tiemme! Käännä pois minun silmäni, etteivät ne näe turhuutta!
Ja Else, joka ensinnä oli puhunut, huokasi taasen ja sanoi:
— Herra, kuinka on nuoren ihmisen pidettävä puhtaana polkunsa, että hän vaeltaa sinun sanasi mukaan?
Se soi hänen suussaan hiukan kummalliselta; sillä hän ei enään ollut nuori. Mutta keski-ikäinen mies, joka istui pää kallellaan ja huojuttelihe, silmäkannet kaiken aikaa jonkun verran painuksissa, virkkoi kuin puoliunessa:
Ah kiusauksist' saatanan ei kenkään täällä säästy, vaan kautta kalliin kuoleman on pahan alta päästy.
Rovasti tunsi heidät liian hyvin tietääkseen, että tämä oli vain johdantoa; sentähden hän odotti, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu, vaikka taasen seurasi pitkä hiljaisuus huokauksineen.