Ja sitte Lauri lempeällä äänellä:
— Vai sanot sinä, että soitto ja laulu ja tanssi ovat oikeat; vai niin! Että ihminen aistillisuudellaan saa herättää saatanan; vai niin! — Vai niin sanoo meidän pappi; — no, sittepähän me sen tiedämme! — — Vai niin te sanotte, että se mikä tapahtuu suruttomuudessa ja hekumassa, on vapautukseksi ja avuksi, — — että se mikä on kiusaukseksi, on oikein!
Mutta silloin riensi Ödegaard avuksi, sillä hän huomasi rovastista, että nyt käy hullusti.
— Sano minulle, hyvä mies, mikä ei ole kiusaukseksi?
Kaikki kääntyivät katsomaan häneen, jonka suusta nämä varmasti veistetyt sanat läksivät. Kysymys sellaisenaan tuli todella niin odottamatta, ettei Lauri siinä kädenkäänteessä tietänyt mitä vastaisi; eivätkä liioin toisetkaan. Silloin kuului kuin kaivosta tai kellarista:
— Työ ei ole.
Ääni nousi kaikkien noiden monien huivien sisästä, Randi sieltä ensi kertaa lausui sanansa. Voiton hymy leveni Laurin kasvojen lyhyelle alapuolelle, vaalea nainen katsahti luottaen puhujaan ja nuori mieskin, joka seisoi ovenpieltä vastaan, päästi hetkeksi ylpeämielisen hymynsä herpoutumaan huuliltaan. Ödegaard ymmärsi, että tämä oli pää, vaikkei sitä saattanut nähdä.
Hän kääntyi sentähden tämän naisen puoleen:
— Mimmoista tulee työn olla, jotta se olisi vailla kiusausta?
Nainen ei tahtonut vastata siihen, mutta nuori mies vastasi: