— Me pyydämme sinua sentähden, että sinä lähetät pois pelisi tai poltat sen, niin ettei se enään ole pahennukseksi…
— Seurakuntalaisillesi, lisäsi nuori mies.
Rovasti puhki ja puuskutti ja virkkoi vihdoin, silminnähtävästi koettaen olla tyyni:
— Minulle ei tämä soitto ole kiusaukseksi, minulle se on virkistykseksi ja vapautukseksi. — Tiedättehän te, että se mikä vapauttaa henkeämme, auttaa meitä vastaanottamaan ja ymmärtämään; sentähden olen ihan varma siitä, että tämä soitto on minulle avuksi.
— Ja minä uskon, että on pappeja, jotka Paavalin sanojen mukaan kuitenkin luopuisivat siitä, kun heidän seurakuntalaisensa sitä pyytäisivät, sanoi nuori mies.
— Ehkäpä minäkin ennen olen käsittänyt hänen sanansa sillä tavalla, vastasi rovasti; — mutta en enään. Me voimme kyllä luopua tavasta tai mielihalusta; mutta tuskin meidän yksipuolisten ja hupsujen kanssa pitää ruveta yksipuolisiksi ja hupsuiksi. — Minä en siinä tapauksessa tee väärin yksin itseäni, vaan niitäkin kohtaan, joille minun pitää olla esimerkkinä; sillä minähän antaisin heille hullun esimerkin, esimerkin vasten vakaumustani… Rovasti saattoi harvoin antaa niin pitkää selitystä saarnatuolin ulkopuolella. Hän lisäsi: — Minä en luovu soittokoneestani enkä polta sitä; minä tahdon kuulla sitä usein; sillä minä kaipaan sitä usein ja minä toivoisin, että tekin silloin tällöin kaikessa viattomuudessa vapauttaisitte henkeänne laululla, soitolla ja tanssilla; sillä minä pidän sitä hyvänä ja oikeana.
Nuori mies kumarsi päätään syrjään.
— Hyi! sylkäisi hän.
Rovasti kävi veripunaiseksi kasvoiltaan ja huoneessa vallitsi täysi hiljaisuus. Silloin puuttui se, joka huojutteli ruumistaan, kovalla äänellä puhumaan:
Voi Herra, Herra, ma näen nyt, min tuskan täällä ja vaivan on alla ristinsä kärsinyt, ken etsii iloa taivaan; Sill' liha on heikko ja eksynyt, sen tiedämm' kaikki aivan.