— Minä sanoin, että sen piti tulla mukaan.
Vaimo ilman muuta ylös ja rattaille. Hän kantoi myttyjä, vakkoja ja muita pikku tavaroita veneeseen. Sitte nousi Baard ja otti kirstun yksinään.
Mutta rattaiden perässä tulla ryöppysi tyttö, päässä olkihattu, hiukset valtoimina. Se oli pappilan neiti.
— Eli, Eli! huusi hän pitkän matkan päästä.
— Matilda, Matilda! kuului vastaan ja tyttö ylös ja tulijaa kohti. Kukkulalla he tapasivat toisensa, he karkasivat toistensa kaulaan ja itkivät. Matilda kumartui nyt ottamaan jotakin, jonka hän oli laskenut nurmelle; se oli lintuhäkki.
— Sinä saat Tipon, sinä saat sen! Äitikin tahtoo. Sinä saat kun saatkin Tipon … sinä saat sen! — ja sitte sinun pitää muistaa minua — ja hyvin usein soutaa … soutaa … soutaa minun luokseni; — ja he itkivät molemmat katkerasti.
— Eli, tule nyt, Eli! Älä nyt jää sinne seisomaan! kuului alhaalta.
— Mutta minä, minä tahdon mukaan! sanoi Matilda. — Minä tahdon mukaan toiselle puolelle ja nukun yön sinun luonasi.
— Niin, niin, niin! ja kaulatusten riensivät he venevalkamaan. Hetkisen perästä näki Arne veneen vesillä, Eli seisoi perässä, pidellen lintuhäkkiä ja huiskuttaen. Matilda oli jäänyt sillalle itkemään.
Siinä hän istui niin kauvan kuin vene oli järvellä; punaisille rakennuksille oli, kuten ennen on mainittu, lyhyt matka, ja Arne pysyi hänkin paikoillaan. Hän seurasi venettä kuten tyttökin. Pian se pääsi tummaan kohtaan ja Arne odotti kunnes se ehti maihin; silloin hän näki heidät vedessä; vedessä seurasi hän heitä rakennuksia kohti, kaikista kauneimpaan rakennukseen. Hän näki äidin ensinnä menevän sisään, sitte isän, arkkua kantaen, ja vihdoin tyttären, mikäli hän koosta saattoi heitä eroittaa. Hetkisen perästä tuli tytär taas ulos ja asettui aitanovelle, nähtävästi katsellakseen toiselle rannalle juuri nyt, kun aurinko loi maille viimeisen säteensä. Mutta pappilan neiti oli mennyt menojaan ja vain Arne hänet näki vedessä.