He olivat jo tulleet näkyviin tunturille, navetan katto ei enään peittänyt heitä. Työläästi nousivat he ylöspäin, joutuivat puiden peittoon, tulivat taas näkyviin ja nousivat yhä korkeammalle. Syvässä lumessa ei ollut tietä, puut olivat viittoina nietoksissa ja kaukana sivulla osoittivat lumitunturit heidän kotiensa suuntaa.
Mutta huoneesta kuului livertävää alkusoittoa ja sitte:
Kevättä lauluni kaikaa, vaikk' kevääseen vielä on aikaa; se kevättä vainen kaikaa ja mieleni kaiho siit' on; ne solmivat lujan liiton ja päästävät yhdessä päivän ja ajavat talven ja häivän; kun puronen vapaana läikkyy, niin talvi jo tiehensä säikkyy ja häviää mahlojen juoksuun ja kukkien ensi tuoksuun. — Kevättä lauluni kaikaa!
YHDESTOISTA LUKU.
Siitä päivästä alkaen oli rovasti hyvin vähän yhdessä toisten kanssa; osaksi vei joulu hänen aikansa, osaksi ei hän päässyt selvyyteen siitä, onko näytelmä kristitylle luvallista vai eikö; niinpian kun Petra näyttäytyi, kävi hän neuvottomaksi.
Sillaikaa kun nyt rovasti istui kansliassa valmistamassa saarnojaan tai edessään kristillinen etiikka, istui Ödegaard naisten luona, joita hänen alituiseen täytyi vertailla. Petra säkenöi eikä koskaan ollut itsensä kaltainen, sen, joka tahtoi seurata häntä, täytyi pysyä työssä kuin kirjaa lukiessa. Signen tasainen sydämellisyys sensijaan vaikutti niin lieventävästi; hänen liikkeensä eivät milloinkaan olleet odottamattomat; sillä ne kuvastivat hänen luonnettaan. Petran äänessä oli kaikki värit, terävät ja lauhat, ja kaikki voimanasteet. Signen äänessä oli omituisen suloinen sointu, mutta se ei ollut vaihtelevainen — paitsi isän korvissa, joka taituruuteen asti osasi eroittaa vivahdukset. Petran huomio oli yhdessä asiassa kerrallaan; jos hän kiintyi useampaan, oli hän vain katselijana eikä osanottajana. Signen silmä huomasi kaikki, hän jakaantui kaikkien kesken, itsekään sitä huomaamatta. Jos Ödegaard puhui Petran kanssa Signestä, kuuli hän toivottoman rakastajan ruikutuksia; mutta jos hän puhui Signen kanssa Petrasta, käytettiin hyvin harvoja sanoja. Keskenään puhuivat tytöt usein ja vapaasti; mutta vain välinpitämättömistä asioista.
Ödegaard oli suuressa kiitollisuuden velassa Signelle; sillä häntä hänen oli kiittäminen siitä mitä hän sanoi "uudeksi ihmisekseen". Ensimäinen kirje, jonka hän Signeltä sai suureen suruunsa, oli kuin pehmeä käsi otsalle. Hän kertoi niin hellävaroen, että Petra oli tullut heidän luokseen, häntä oli käsitetty väärin ja pidelty pahoin; hän selitti niin hienosti, että hänen tulonsa satunnaisuus mahtoi olla Jumalan johdatusta, "jottei mitään särkyisi". Se soi kuin kaukainen huhuaminen metsässä, kun eksynyt seisoo miettimässä mistä tie kulkee.
Signen kirjeet seurasivat häntä minne hän matkasi ja se side kesti. Signe koetti joka riviltä johtaa Petraa suoraan hänen syliinsä, mutta teki juuri päinvastoin; sillä näistä kirjeistä nousi Petran taiteilijaluonne Ödegaardin silmien eteen; sen hänen lahjojensa keskipisteen, jota Ödegaard turhaan oli etsinyt, näki Signe alituiseen, vaikkei sitä tietänyt — ja heti kun Ödegaard tämän käsitti, käsitti hän sekä oman että Petran erehdyksen ja se teki hänet kuin uudeksi ihmiseksi.
Huolellisesti hän karttoi kirjoittaa Signelle mitä hänen kirjeensä hänelle opettivat. Ensimäisen sanan ei pitänyt tulla Petran ympäristöstä, vaan hänen omasta suustaan, jottei mitään tapahtuisi ennen aikojaan. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin tämä oli hänelle selvennyt, oli hän nähnyt Petrankin uudessa valossa. Tietysti: nuo alituiseen toisiaan tavoittavat hetket, joista jokainen tunsi pohjaa myöten, mutta kaikki olivat äärimmäisen vastakkaat — sellainen tietysti oli taiteilijan alku oleva. Työllä ne sitte olivat koottavat voimakkaaseen luonteen kokonaisuuteen; muuten tulisi kaikesta vain palkkatyötä ja itse elämästä paljasta taidetta. Siis: ei liian aikaiseen tielle! Äänettömyyttä niin kauvan kuin suinkin, jopa vastustustakin.
Näissä ajatuksissa askarrellessaan ei hän tietänytkään ennenkuin Petra uudelleen oli antanut hänen sielulleen alituisen työn — mutta työn vieraan päämäärän hyväksi. Hän otti tarkastettavakseen koko taiteen, mutta varsinkin taiteilijat ja heidän joukostaan erityisesti näyttelijät. Hän näki paljon, jonka täytyi kauhistuttaa kristittyä. Hän näki kauheat väärinkäytökset. Mutta eikö niitä ollut kaikkialla, eikö itse kirkossakin? Vaikka oli arvottomia pappeja, oli tehtävä sama ikuinen, suuri. Kun totuuden työ, joka oli alkanut kaikkialla, sai valtaa elämässä ja runoudessa — eikö sen sitte pitänyt ehättää näyttämöllekin?