— Kapteeni, nyt sinä taas kirosit, sanoi pieni tyttö ja uhkasi häntä sormellaan; — nyt tulee paholainen paikalla ja vie sinut!
— Yhdentekevä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, piru vie, täytyy saada kuulla isänmaallinen laulu!
Ilman erityistä kehoitusta istui Signe hetken perästä soittokoneen ääressä ja iloinen seura lauloi:
Sua suojelen ma,
sua viljelen ma,
isänmaa, sinun lempesi lapseeni luon!
mitä parhainta ois,
mikä onnea tois,
isänmaa meren huhtoma, sulle sen suon!
Eipä lämpöä, ei,
eipä leipeä, ei,
täältä puutu kun rakkaus säilyvi vaan!
Runot leikkiä lyö,
sujuu toimi ja työ
ja me nostamme, nostamme joukolla maan.
Joskin kauaksi lie
käynyt viikinkitie,
ja jos korkeat tornit on normannien,
maan äärihin nyt
onpi ennättänyt
meidän lippumme liehuva, punainen.
Vielä nähdä sa saat:
kerran Pohjolan maat
taas yhtyvät yhtehen, liiton ne luo.
Älä viivyttele;
minkä tet, tee'e se!
purosestakin paisuvi valtava vuo.
Asuinpaikkamme tää
meille rakkaaksi jää,
meidän muistomme, toivomme maa tämä on.
Kodin meille se soi
ja se lempemme loi —
siitä lemmestä kerran se kasvava on!
Mutta Signe nousi soittokoneen äärestä, tulija laski käsivartensa
Petran ympäri ja veti hänet mukaansa kansliaan, jossa ei ollut ketään.
— Petra, olemmeko taas ystävät!