— Oi Signe, vihdoinkin sinä annat minulle anteeksi!
— Nyt minä voin mitä tahansa! Petra, etkö sinä rakasta Ödegaardia?
— Jumala, Signe!
— Petra! Sitä minä olen uskonut ensi päivästä asti — ja minä olen uskonut, että hän nyt vihdoinkin oli tullut sinua — — kaikki mitä minä puoli kolmatta vuotta olen ajatellut ja tehnyt teidän hyväksenne, on tapahtunut tämä silmämääränä, ja isä on elänyt samassa uskossa; varmaan hän myöskin on puhunut siitä Ödegaardin kanssa.
— Mutta Signe!
— Hss! Signe laski kätensä hänen suulleen ja juoksi tiehensä; joku kutsui häntä: illallispöytä oli valmis.
Siihen oli katettu viiniä, koska rovasti oli ollut poissa päivällisiltä. Mutta rovasti, joka kaiken aikaa oli pysynyt hyvin vakavana ja äänettömänä, istui vielä ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä, kunnes kaikki jo olivat nousemaisillaan ylös. Silloin hän kilisti lasia ja sanoi:
— Minulla on julkaistavana kihlaus!
Kaikki katsoivat molempiin nuoriin tyttöihin, jotka istuivat yhdessä eivätkä tietäneet putoaisivatko tuolilta vai jäisivätkö istumaan.
— Minulla on julkaistavana kihlaus, puuttui rovasti taasen puhumaan, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea päästä alkuun. — Minä tunnustan, ettei se alunpitäen ole ollut minulle mieleen…