Kaikki vieraat katsoivat suuresti kummissaan Ödegaardiin; kummastus kävi rajattomaksi, kun Ödegaard aivan levollisesti istui katsellen rovastiin.
— Minä ajattelin, suoraan puhuen, ettei sulhanen ollut morsiamen arvoinen.
Tässä kävivät vieraat niin hämilleen, ettei kukaan uskaltanut nostaa katsettaan ja kun eivät tytöt enään pitkiin aikoihin olleet uskaltaneet sitä tehdä, piti rovastin puhua yksille ainoille kasvoille, nimittäin Ödegaardin, jotka olivat mitä onnellisimmassa rauhassa.
— Mutta nyt, jatkoi rovasti, — nyt minä olen oppinut tuntemaan hänet ja nyt minä olen päässyt siihen, etten tiedä, onko morsian hänen arvoisensa, niin suureksi hän on silmissäni kasvanut; sillä hän on taide, näyttämön suuri taide ja hänen kihlattunsa on Petra, kasvattityttäreni, rakas lapseni; käyköön teidän hyvin! Minä vapisen sitä ajatellessani, mutta mikä kuuluu yhteen, on yhteen liitettävä. Jumala olkoon kanssasi, tyttäreni!
Petra oli silmänräpäyksessä karannut permannon poikki ja heittäytynyt hänen rinnalleen.
Kun ei kumpikaan heistä enään istuutunut, nousi tietysti koko seurue pöydästä. Mutta Petra meni Ödegaardin luo, joka heti vei hänet kaukaisimman ikkunan ääreen; hänellä oli jotakin sanomista, mutta ensin täytyi Petran sanoa:
— Teitä minun on kiittäminen kaikesta!
— Ei, Petra; minä olen vain ollut hyvä veli; tein pahoin, kun yritin olla enemmän; sillä jos se olisi tapahtunut, olisi koko sinun urasi särkynyt.
— Ödegaard!
He pitelivät toistensa käsiä, mutta eivät katsoneet toisiinsa; hetkisen perästä päästi Ödegaard tytön kädet ja läksi. Mutta tyttö heittäytyi tuolille ja itki.