Mutta aurinkona nousi se ajatus hänen mieleensä, että nyt saattoi äiti muuttaa hänen luokseen, hän saattoi joka päivä tuottaa äidilleen iloa, hän saattoi palkita äidilleen! Joka postipäivä kirjoitti hän hänelle pitkän kirjeen, hän tuskin malttoi odottaa vastausta. Kun se tuli, oli se suuri pettymys; sillä Gunlaug kiitti, mutta arveli, "että jokaisen on paras pysyä omissa oloissaan". Nyt lupasi rovasti kirjoittaa ja kun Gunlaug sai hänen kirjeensä, ei hän enään saattanut pidättyä, vaan hänen täytyi kertoa merimiehilleen ja muille tuttavilleen, että hänen tyttärestään nyt piti tulla suuri henkilö, siellä jossakin, ja että hän tahtoi häntä luokseen. Asiasta tuli kaupungissa tärkeä kysymys, siitä keskusteltiin sekä silloilla että laivoilla ja kaikissa keittiöissä. Gunlaug, joka näihin asti ei ollut maininnut tytärtään, ei tästä puoleen puhunut mistään muusta kuin "tyttärestään Petrasta", kuten ei kukaan tästä puoleen puhunut hänelle mistään muusta. Mutta vielä Petran lähdön lähestyessä ei Gunlaug ollut antanut vastausta ja se tuotti tyttärelle suurta surua. Sensijaan lupasivat sekä rovasti että Signe hänelle juhlallisesti, että molemmat tulisivat hänen luokseen, kun hänen ensi kerran piti esiintyä.

* * * * *

Lumi alkoi jo liukua pois tuntureilta, maat jo hiukan vihannoivat. Se elämä, joka kevään tullessa herää mailla tunturien välillä, on suuri, kuten kaipaus on ollut suuri, ihmiset käyvät reippaammiksi, työ keveämmäksi, matkahalu kurkistaa tunturien yli. Mutta vaikka Petra ikävöi, ei hän milloinkaan, kuten nyt, ollut rakastanut paikkaa ja esineitä, joista hänen piti erota; tuntuipa siltäkin kuin hän tähän asti olisi laiminlyönyt niitä, sentähden että hän vasta nyt ne ymmärsi. Hänellä oli vain muutamia päiviä jälellä; hän ja Signe kulkivat ottamassa jäähyväisiä kaikilta ja kaikelta; — varsinkin niiltä paikoilta, joita he yhdessä olivat oppineet rakastamaan. Silloin kertoi heille muuan talonpoika, että Ödegaard oli käymässä isänsä syntymäkodissa ja että hän aikoi alas heitä tervehtimään. Tytöt tulivat aivan aroiksi ja lakkasivat käymästä ulkona.

Mutta kun Ödegaard tuli, oli hän niin iloisella, valoisalla mielellä, ettei kukaan ollut häntä nähnyt sellaisena. Hänellä oli sellaista asiaa paikkakunnalle, että hän aikoi perustaa sinne kansanopiston ja ensi aikoina, kunnes tapaisi mieleisensä opettajan, itse johtaa sitä; myöhemmin aikoi hän panna pystyyn enemmänkin tuumia. Hän sanoi siten maksavansa jonkun verran isänsä velkaa syntymäseudulle ja isä oli luvannut muuttaa hänen luokseen niin pian kuin talo oli valmiina. Sekä rovasti että Signe ilostuivat suuresti tästä naapuruudesta, Petra myöskin, vaikka hänestä tuntuikin hiukan oudolta, että Ödegaard juuri nyt, hänen lähtiessään, asettuisi tänne.

Rovasti tahtoi, että he päivää ennen Petran lähtöä yhdessä nauttisivat Herran pyhän ehtoollisen. Siitä lankesi hiljainen juhlallisuus viime päiviin ja kun he puhuivat toisilleen, puhuivat he puoliääneen. Tämän mielialan valossa seisoi kaikki mihin Petra loi viimeisen silmäyksen, vakavin kasvoin. Eletty elämä oli käytävä läpi, hän oli siihen tilinteon suhteessa; sillä tähän asti ei hän milloinkaan ollut katsonut taakseen, vaan aina eteenpäin. Nyt tuli kaikki vastaan, lapsuudesta tähän päivään asti; ensimäiset houkuttelevat espanjalaiset laulut soivat taasen, epäselvän kaipauksen monet erehdykset, jotka olivat kokoontuneet hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa, otettiin pala palalta esiin, kuten vanhoja papereja tarkastaessa. Jos hän unohti jotakin, oli joku esine hänen likeisyydessään heti muistuttamassa sitä; sillä tämän esineen nähdessään oli hän joskus ajatellut sitä ja esineet ja ajatukset olivat sitte sulaneet yhteen. Varsinkin oli soittokoneessa niin paljon muistoja, että miltei pyörrytti. Hän jäi istumaan sen ääreen voimatta siihen kunnolleen koskea ja kun Signe soitti, saattoi hän tuskin olla huoneessa. Mieluinten hän olikin yksin; Signe ja Ödegaard ymmärsivät sen ja pysyttelivät itsekseen; kaikki ihmiset katsoivat häneen surumielisesti ja ystävällisesti eikä rovasti niinä päivinä koskaan astunut hänen ohitseen sitaisematta kädellään hänen hiuksiaan.

Vihdoin koitti päivä. Se oli puolikirkas, hillitty päivä, tuntureilla tuhutti ja pellolla vihannoi. He pysyttelivät kaikki neljä huoneessaan, kunnes tuli aika mennä kirkkoon. Läsnä oli, paitsi heitä, vain lukkari ja muuan vieras pappi; rovasti tahtoi itse nauttia pyhän aterian; mutta samalla tahtoi hän pitää rippisaarnan; sillä hänellä oli erityistä sanottavaa lähtevälle. Hän puhui, kuten jonakin juhla-aattona tai syntymäpäivänä, kun he istuivat kotona pöydän ääressä. Pian oli näyttäytyvä, sanoi hän, oliko se aika, jonka Petra tänään, anoen Jumalalta armoa, lopetti, laskenut pysyvän perustuksen. Kukaan ihminen ei tule täysin todeksi ennenkuin hän saavuttaa oikean kutsumuksensa. Petraa odotti julistamisen kutsumus ja se joka julisti totuutta ja säilytti itseään tehtävänsä arvoisena, korjasi runsaimman ja pysyvimmän hedelmän. Tosin Jumala usein käytti aseinaan arvottomiakin, niin totta kuin me kaikki sanan korkeammassa merkityksessä olimme arvottomia. Hän käytti meidän kaipaustamme. Mutta on muuan julistaminen, joka ei kenellekään ihmiselle tule yksin kaipauksesta ja sitä hänen toki piti koettaa saavuttaa; kaikkien piti pyrkiä saavuttamaan suurinta. Hän pyysi Petraa aina palaamaan heille, sillä yhteyden tarkoituksena on juuri, että yhdistyminen uskossa auttaa ja vahvistaa. Jos hän rikkoi, oli hän täällä parhaiten löytävä armahdusta ja jollei hän itse ymmärtänyt joutuneensa harhaan, saattaisivat he täällä suurimmalla rakkaudella sanoa sen hänelle.

Pyhän toimituksen perästä menivät he yhdessä kotiin, kuten olivat tulleetkin; mutta lopun päivästä vietti kukin itsekseen. Vain Petra ja Signe viipyivät Petran huoneessa myöhään yöhön.

Seuraavana päivänä oli lähtö käsissä. Jäähyväispöydässä otti rovasti hellimmät jäähyväiset. Hän sanoi olevansa Petran ystävän kanssa samaa mieltä, että hänen piti alkaa sellaisena kuin oli ja alkaa yksinään. Siinä taistelussa, joka oli hänen edessään, tulisi hän huomaamaan, kuinka hyvää teki tietää, että jossakin oli muutamia ihmisiä koolla, joihin hän varmasti saattoi luottaa. Jo se varma tieto, että he aina rukoilivat hänen puolestaan — hän saisi nähdä, että sekin auttaisi! — Lausuttuaan jäähyväiset Petralle, kääntyi hän tervehtämään Ödegaardia. "Kaunein johdanto keskinäiseen rakkauteen on yhdistyminen rakastamaan samaa ihmistä." Varmaan ei rovasti tätä maljaa tyhjentäessään ajatellut sitä, mikä näissä sanoissa ensin pani Signen ja sitte Petran punastumaan. Punastuiko Ödegaard, sitä eivät he tietäneet; sillä kukaan ei uskaltanut katsoa häneen.

Mutta kun hevoset seisoivat portaiden edessä, kolme ystävää nuoren tytön ympärillä ja kaikki talon väet vaunujen ympärillä, kuiskasi Ödegaard viimeistä kertaa syleillessään Signeä:

— Minä tiedän, että pian saan kuulla teistä suuria uutisia; Jumala niitä siunatkoon!