Tunnin perästä ei hän nähnyt muuta kuin valkoiset huiput, jotka osoittivat, missä paikka oli.
KAHDESTOISTA LUKU.
Eräänä iltana vähää ennen joulua olivat liput pääkaupungin teatteriin myydyt loppuun; uuden näyttelijättären piti esiintyä, josta huhu tiesi kertoa ihmeellisiä asioita. Lähteneenä kansasta — hänen äitinsä oli köyhä kalastajavaimo — oli hän toisten avulla, jotka olivat huomanneet hänen lahjansa, nyt päässyt näin pitkälle, ja antoi aihetta suuriin toiveisiin. Yleisön kesken kuiskailtiin yhtä ja toista ennenkuin esirippu nousi. Hänen sanottiin olleen hirveän tyttöletukan ja sitte suurempana kihloissa kuuden miehen kanssa yhtaikaa ja puoli vuotta pitäneen sitä peliä. Poliisivoimalla hän kuului olleen saatettava kaupungista, koska koko kaupunki oli täydellisessä kapinassa hänen takiansa; oli se kummallista, että johtaja salli sellaisen henkilön esiintyä. Toiset väittivät, ettei näissä puheissa ollut vähintäkään perää; hän oli kymmenennestä ikävuodestaan kasvanut hiljaisessa pappisperheessä Bergenin hiippakunnassa; hän oli sivistynyt, herttainen tyttö, he tunsivat hänet hyvin, hänellä mahtoi olla erinomaiset lahjat; sillä hän oli niin kaunis.
Siellä istui toisiakin, joilla oli paremmat tiedot. Ensinnäkin kautta koko maan tunnettu kalatukkukauppias — Yngve Vold. Hän oli sattumalta, asiamatkoillaan, joutunut tänne; kerrottiin kyllä, että se tulinen espanjatar, jonka kanssa hän oli naimisissa, piti kotia niin kuumana, että hän vain matkusti jäähdytelläkseen. Nyt oli hän yksinään ottanut teatterin suurimman aition ja kutsunut kaikki tilapäiset pöytätoverinsa hotellista kanssaan katsomaan "jotakin oikein helvetin hauskaa". Hän oli mainiolla tuulella, kunnes näki — mutta hänkö se todella oli? — — aitiossa toisella rivillä, ympärillään koko laivan miehistö — ei! kyllä! totta totisesti, se oli Gunnar Ask! Gunnar Ask, joka äitinsä rahoilla oli päässyt "Norjan perustuslain" omistajaksi ja kuljettajaksi, oli, purjehtiessaan ulos vuonosta, joutunut kulkemaan rinnan laivan kanssa, joka kantoi nimeä: "Tanskan perustuslaki", ja kun Gunnar luuli huomaavansa, että se pyrki hänen edelleen, ei sellaista tietysti mitenkään saattanut sallia: hän nosti kaikki rievut, mitä laivassa ikinä oli, vanhan perustuslain saumat vain natisivat, ja seuraus oli, että hän tarttuessaan tuuleen niin kaukaa ja kauvan kuin suinkin, ohjasi aluksen karille ihan mahdottomaan paikkaan. Nyt hänen myöten tai vastoin tahtoaan täytyi olla kaupungissa niin kauvan kuin "Norjan perustuslakia" paikattiin. Eräänä päivänä hän kaupungilla oli tavannut Petran, joka otti hänet kiinni ja oli hänelle niin herttaisen hyvä sekä silloin että myöhemmin, ettei hän yksin unohtanut kaunaansa, vaan moitti itseään suurimmaksi tyhmeliiniksi minkä heidän yhteinen syntymäkaupunkinsa ikinä oli lähettänyt maailmalle, kun hän joskus oli voinut kuvitella ansaitsevansa sellaisen tytön kuin Petra. Hän oli tänään ottanut liput korotetuin hinnoin koko laivamiehistölleen ja hautoili hiljaa sitä päätöstä, että tarjoaa miehille joka väliajalla; ja miehistö, joka taas oli kotoisin Petran kotikaupungista ja hyvissä kirjoissa äidin ravintolassa, tuossa maallisessa paratiisissa, tunsi Petran kunnian omakseen ja päätteli, että nyt taputetaan niin, etteivät ihmiset ole kuulleet vertaa.
Mutta alhaalla permannolla nähtiin rovastin kankeat, tiheät hiukset. Hän istui levollisena, hän oli uskonut Petran asiat korkeimman haltuun. Hänen rinnallaan istui Signe, nykyään Signe Ödegaard. Hänen miehensä, hän ja Petra olivat juuri päättäneet kolme kuukautta kestäneen ulkomaanmatkansa; hän näytti onnelliselta, hän istui hymyillen Ödegaardille; sillä heidän välillään istui vanha vaimo, jonka ruskeiden kasvojen ympärillä lumivalkoiset hiukset kohosivat kruununa. Hän oli pitempi kaikkia ympärillä istujoita, hänet saattoi nähdä kaikkialta salissa, ja pian kaikki kiikarit tähtäsivätkin häneen; sillä sanottiin hänen olevan nuoren näyttelijättären äidin. Hän, joka kantoi miehen nimeä, teki nytkin niin mahtavan vaikutuksen, että hän huokui rauhaa tyttäreen. Nuori kansa on täynnä odotusta, se uskoo luontonsa perusvoimiin ja tämän äidin hahmo herätti uskoa.
Itse puolestaan ei hän nähnyt ketään eikä mitään; hän välitti vähät kaikista näistä hullutuksista, hän tahtoi vaan olla näkemässä olivatko ihmiset hänen tyttärelleen hyvät, vai ei.
Aika likeni; puheet hävisivät jännitykseen, joka tarttumistaan tarttui kaikkiin ja viritti heidät lauhoiksi.
Voimakkaasti iskivät vaskirummut, rummut ja torvet yhtaikaa alkusoittoon; Adam Oehlenschlägerin "Akseli ja Valborg" piti näyteltämän ja Petra oli itse pyytänyt tätä alkusoittoa. Hän istui kulissin takana kuuntelemassa. Mutta esiripun edessä istui se pieni osa hänen maamiehiään, joka saliin mahtui, vavisten hänen puolestaan, kuten me aina teemme odottaessamme jotakin kallista omaa itseämme ilmaantuvaksi. Tuntui siltä kuin jokaisen heistä itsestään olisi pitänyt esiintyä. Sellaisina hetkinä nousee monta rukousta, sellaisistakin sydämistä, jotka harvoin rukoilevat.
Alkusoitto hiljeni, sointuihin valui rauha, ne sulivat vähitellen kuin auringon paisteeseen. Alkusoitto loppui, syntyi värisevä hiljaisuus.
Sitte nousi esirippu.