MORSIUSMARSSI.
Viime vuosisadalla asui eräässä Norjan suurempia tunturilaaksoja pelimanni, joka myöhemmin jossakin määrin on siirtynyt kansantaruihin. Joukko säveliä ja lauluja pannaan hänen tililleen; toiset hän tarun mukaan oli kuullut maahisilta, yhden itse pirulta, yhden hän oli tehnyt pelastaakseen henkensä j.n.e. Yksi hänen marsseistaan on käynyt kuulummaksi muita; sillä sen historia ei päättynytkään, kun hän kuoli, vaan alkoi vasta oikein sen jälkeen.
Pelimanni Ole Haugenilla — hän oli köyhä torppari korkealla tuntureilla — oli tytär Aslaug, joka oli perinyt isänsä mainion pään ja niinikään sävelet — jollei juuri soittona, niin koko olennossaan: sillä hän oli keveä ja reipas puheessaan, laulussaan, käynnissään ja tanssissaan ja hänellä oli, kuten koko suvulla, omituisen pehmeä ääni. Palasipa pitkiltä matkoilta nuori mies, Tingvoldin vanhan perintötilan kolmas poika. Kaksi hänen vanhempaa veljeään oli hukkunut tulvassa ja hänen piti nyt saada talo. Hän tapasi kerran Aslaugin suuremmissa häissä ja mieltyi häneen. Siihen aikaan oli vielä kuulumatonta, että niin vanhan ja suuren suvun poika kosisi Aslaugin säätyistä ja arvoista. Mutta tämä poika oli ollut kauvan poissa ja hän antoi vanhempiensa tietää, että hän kyllä tuli toimeen maailmalla — ja jollei hän täällä kotona saisi mitä tahtoi, niin koko talo sai olla. Hänelle ennustettiin yleisesti, että sellainen välinpitämättömyys sukua ja suvun kotia ja kontua kohtaan kostaisi itsensä. Sanottiin niinikään, että tämä mahtoi olla Ole Haugenin vaikutusta — jopa sellaisten voimien avulla, jota kaikkien ihmisten tulisi pelätä.
Ole Haugen kuuluu nimittäin sillaikaa kun taistelu kävi pojan ja vanhempien välillä olleen oivallisella tuulella. Mutta kun voitto oli saatu, oli hän sanonut jo tehneensä heille morsiusmarssin; eikä se enään koskaan voisi hävitä Tingvoldin suvusta; mutta herra varjele sitä morsianta, joka ei aja sen perässä kirkkoon yhtä iloisena kuin Haugenin torpantyttö! — Siinä olivat ihmiset vainunneet pahaa vaikutusta.
Niin kuuluu tarina, kuten niin monet muut. Mutta tarinaa todempaa on, että siellä kuten niin monella tunturiseudulla, vielä tänäkin päivänä tavataan elävä soiton ja laulun tunto, ja että se niinä aikoina mahtoi olla vieläkin suurempi. Se ei voi säilyä ilman että joku vaalii ja enentää perittyä aarretta ja siinä suhteessa mahtoi Ole Haugen olla oivallisin.
Vielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli onnekkain minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi kertaa sen sävelissä ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon ovelle ja siellä vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari, mitä oli nähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komea suku ja tästä puoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina varmasti piti siitä kiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi.
Siirrymme nyt tarinasta lujemmalle pohjalle; sillä Ole Haugenin mukana kuolevat tarinat; hänen jälkeensä alkaa historia. Se kertoo, että marssista tuli toisellainen perintökappale kuin kaikista muista, joita harvoin käytetään; sillä tätä käytettiin, nimittäin marssia rallatettiin, hoilotettiin, vihellettiin, puhallettiin ja soitettiin Tingvoldissa asuinhuoneista talleihin, pelloilta takamaille asti; ja tämän marssin soidessa kiikuttivat äiti, isä, lapsentyttö ja muut palvelijat käsivarsillaan ainoaa lasta, minkä isäntäväki sai, ja marssin oppi lapsi heti ensi elkeittensä ja sanojensa perästä. Lapsen nimi oli Astrid. Suvussa oli säveliä, eikä suinkaan vähinten tässä pienessä, vilkkaassa tytössä, joka pian mestarillisesti osasi rallattaa marssia, vanhempiensa voitonhuutoa, suvun lupausta. Ei ollut ensinkään ihmeellistä, että hän suureksi tultuaan itse tahtoi valita armaansa. Ehkäpä liioiteltiin Astridin kosijain määrää; mutta lieneekö ollut totta tai ei, niin meni tuo rikas, hienokäytöksinen tyttö yli kahdennenkymmenennen kolmannen ikävuotensa eikä vielä ollut kihloissa. Silloin saatiin ilmi syy! äiti oli monta vuotta sitte ottanut maantieltä vikkelän mustalaispojan; tai eihän hän ollut mikään mustalaispoika, mutta siksi häntä sanottiin ja varsinkin sanoi äiti, kun ihmeekseen kuuli Astridin ja hänen siellä ylhäällä takamailla menneen kihloihin ja nyt rallattavan toisilleen morsiusmarssia, tytön aitankatolta ja pojan ylhäältä nurmijyrkänteeltä. Poika joutui pian pois talosta; sillä nyt nähtiin, ettei kukaan ankarammin pitänyt kiinni "suvun" kunniasta kuin entinen torpantyttö. Ja isän täytyi ajatella ennustusta, kun hän itse rikkoi suvun perintötavat: suku näkyi jo naivan maantieltä, mihin tämä päättyisikään? Paikkakunnan tuomio ei ollut lempeämpi. Mustalaispoika — Nuutti hänen nimensä muuten oli — oli antautunut kauppa-alalle, varsinkin harjoittamaan karjakauppaa ja joka mies hänet tunsi. Hän oli ensimäinen sillä paikkakunnalla, jopa kauvempanakin, joka ryhtyi asiaan oikein suuressa mitassa. Hän aukaisi tämän uran ja hankki siten niille maille parempia hintoja ja monelle yksityiselle pääomia. Mutta kieltää ei voi, että hänen kantapäillään syntyi juopottelua ja tappeluja, missä hän vaan kulki, ja yksin siitä ihmiset puhuivat; sillä hänen merkitystään kauppamiehenä eivät he vielä ymmärtäneet. Kun Astrid oli 23 vuoden ikäinen joutuivat asiat kuitenkin sille kannalle, että joko täytyi talon joutua pois suoranaisen sukuhaaran käsistä, tai kauppiaan astua sukuun; sillä oman naimisensa kautta olivat vanhemmat kadottaneet sen siveellisen mahdin, joka ehkä olisi voinut pakoittaa. Astridin tahto tapahtui; reipas, iloinen Nuutti ajoi eräänä kauniina päivänä mahdottoman saaton seuraamana hänen kanssaan kirkkoon. Suvun morsiusmarssi, isoisän mestariteos loi hohdettaan saattoon ja sulhanen ja morsian istuivat ikäänkuin hiljaa olisivat laulaneet mukana; sillä he näyttivät hyvin iloisilta. Ihmiset ihmettelivät että vanhemmatkin näyttivät iloisilta. He olivat kuitenkin tehneet niin pitkää ja sitkeää vastarintaa.
Häiden jälkeen otti Nuutti haltuunsa talon ja vanhukset joutuivat muonalle. Mutta se oli niin iso, ettei kukaan käsittänyt miten Nuutti ja Astrid tulivat toimeen; sillä talo tosin oli suurin paikkakunnalla, mutta ei suinkaan hyvin hoidettu. Eikä siinä kyllä: vaan otettiin kolminkertainen työvoima ja panemalla likoon niillä seuduin kuulumattomia summia, järjestettiin kaikki uuteen uskoon. Nuutille ennustettiin varmaa perikatoa. Mutta "mustalaispoika", joksi häntä vieläkin sanottiin, pysyi yhtä reippaana ja hänen tuulensa oli aikoja sitte tarttunut Astridiin. Ennen niin hento ja hiljainen tyttö oli nyt käynyt tukevaksi, lihavaksi emännäksi. Vanhemmat olivat hyvässä toivossa. Vihdoin käsittivät ihmiset Nuutin tuoneen Tingvoldiin sitä mitä ei kenelläkään ennen ollut siellä ollut, liike-pääomaa! Lisäksi oli hänen kiertävä elämänsä antanut hänelle paljon kokemusta ja oppia miten rahoja oli käyttäminen, miten pitäminen työväkeä ja palvelijoita hyvässä ja reippaassa kunnossa, joten, kun 12 vuotta oli kulunut, Tingvoldia ei enään olisi tuntenut entisekseen. Rakennukset olivat toiset, irtaimisto kolminkertainen ja kolme kertaa paremmassa kunnossa ja Nuutti itse pitkässä verkatakissa, merenvahapiippu suussa ja illoin totilasin ääressä kapteenin, papin ja nimismiehen seurassa. Astrid ihaili, häntä viisaimpana ja parhaimpana miehenä maailmassa ja kertoili itse, että Nuutti joskus nuoruudessaan oli tapellut ja juonut vain sentähden, että huhu peloittaisi Astridia; "sillä Nuutti oli sellainen viisas velikulta!" Vaimo noudatti kaikessa hänen mieltään, paitsi vaatteiden ja tapojen muuttamisessa; hän tahtoi pysyä talonpoikaistavoissa ja talonpoikaispuvussa. Nuutti antoi kaikkien muiden elää kuinka he tahtoivat ja niin eivät he siitäkään riitaantuneet. Hän eli omissa oloissaan ja vaimo palveli häntä. Se tapahtui muuten kaikessa vaatimattomuudessa; sillä Nuutti oli liian viisas elääkseen rehentelevästi tai komeasti. Toiset sanoivat hänen ansaitsevan kortinpeluulla ja sen arvon ja niiden sitoumusten, jotka se hänelle avasi, tuottavan enemmän kuin hän kulutti; mutta se lienee ollut paljasta panettelua.
Heillä oli monta lasta, joiden historia ei kuulu meihin; mutta vanhimman pojan, Endridin, jonka piti periä talo, piti tietysti myöskin viedä sen kunniaa eteenpäin. Hän oli reipas, kuten koko suku; mutta hänen päänsä ei riittänyt kuin kotitarpeeksi, kuten usein näkee käyvän hyvin runsaslahjaisten vanhempien lasten. Isä pani sen merkille varhain ja päätti korvata puutteen erinomaisella kasvatuksella. Lapset saivat sentähden kotiopettajan ja täysikasvaneeksi päästyä pantiin poika maanviljelyskouluun, yhteen niistä, jotka juuri silloin rupesivat pääsemään parempaan vauhtiin, ja joutui myöhemmin kaupunkiin. Hän palasi kotiin hiljaisena, hiukan rasittuneena nuorukaisena ja kaupunkilaistapoja hänessä oli vähemmin kuin olisi uskonut ja isä oli toivonut. Endrid nimittäin ei yleensä ollut hyväoppinen.
Tätä poikaa kyttäilivät sekä kapteeni että pappi, joilla molemmilla oli uskomaton määrä tyttäriä — ja jos he siitä syystä kohtelivat Nuuttia yhä kasvavalla huomaavaisuudella, niin he suuresti erehtyivät; sillä Nuutti halveksi siihen määrään naimakauppaa köyhän kapteenin- tai rovastintyttären kanssa, jota ei oltu kasvatettu emännöimään suuressa talossa, ettei hän edes huolinut vaivautua varoittamaan poikaa. Hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä; poika huomasi yhtä hyvin kuin hänkin, että suku kaipasi nousua muussa kuin vaurastumisessa ja että se nyt tarvitsi verta jostakin iän ja maineen puolesta tasa-arvoisesta suvusta. Mutta onnettomuudeksi tuli poika käyttäytyneeksi hiukan nurinkurisesti ollessaan niillä retkillä, joten ihmisissä heräsi epäluulo. Siitä olisi kai sentään vielä selviydytty; mutta hän joutui siihen huutoon, että hän katseli hyviä naimakauppoja ja kun se huuto kulkee, arkailee talonpoika. Endrid huomasi sen pian itse; sillä jollei hän ollutkaan erittäin terävä, niin hän sensijaan oli hyvin hienotunteinen. Hän käsitti, ettei se suinkaan parantanut hänen asemaansa että hän tuli kaupunkilaistamineissa ja herrastellen. Ja kun tässä pojassa pohjalta oli paljon hyvää, sai loukkaus aikaan, että hän vähitellen riisui pois sekä kaupunkilaisvaatteet että kaupunkilaiskielen ja rupesi työmieheksi isänsä äärettömälle maatilalle. Isä huomasi kaikki — jopa ennenkuin poika itsekään huomasi — ja pyysi ettei äiti olisi tietävinään. Sentähden eivät he pojalle puhuneet mitään naimisista, kukaan ei kiinnittänyt muulla tavalla huomiota muutokseen, joka hänessä tapahtui, kuin niin että isä aina hellemmin teki häntä osalliseksi suunnitelmistaan talouden hoidossa ja muissa toimissa ja vähitellen uskoi talouden hoidon kokonaan hänelle. Hän ei sitä katunut. Niin eli poika kunnes oli 31 vuoden vanha, enensi isänsä omaisuutta ja omaa kokemustaan ja varmuuttaan. Koko tänä aikana ei hän ollut tehnyt pienintäkään yritystä kosia jotakin tyttöä paikkakunnalta tai ulkopuolelta ja vanhemmat alkoivat vakavasti pelätä, että hän kokonaan oli heittänyt sen mielestään. Mutta sitä ei hän ollut tehnyt.