Naapuritalossa eleli hyvissä varoissa yksi paikkakunnan parhaita sukuja, joka monta kertaa oli nainut Tingvoldinkin suvusta. Siellä kasvoi tyttö, jota Endrid oli katsellut hyvin silmin siitä kun tyttö oli pieni lapsi; nähtävästi hän kaikessa hiljaisuudessa oli katsonut hänet itselleen, sillä tuskin puolta vuotta siitä kun tyttö pääsi ripille, kosi hän. Tyttö oli silloin 16 vanha ja hän 31. Randi — se oli tytön nimi — ei heti ollut selvillä mitä hän vastaisi tähän; hän meni kysymään sitä vanhemmilta, mutta he jättivät sen kokonaan hänen itsensä päätettäväksi. He arvelivat, että hän oli kelpo mies ja varoihin nähden paras, minkä tyttö näillä mailla saattoi saada. Ikäero oli suuri ja hänen täytyi itsensä päättää uskaltaisiko hän lähteä siihen suureen taloon ja kaikkiin hänelle outoihin oloihin. Tyttö kyllä huomasi vanhempien mieluummin suovan hänen suostuvan kuin kieltävän; mutta hän pelkäsi todella. Silloin läksi hän Endridin äidin luo, josta hän aina oli pitänyt. Hän arveli äidin tietävän asian, mutta näki ihmeekseen, ettei äiti tietänyt mitään. Äiti ilostui niin, että hän kaikin voimin neuvoi häntä suostumaan.
— Minä autan sinua, sanoi hän. — Ei isä tahdo mitään erotetuksi itselleen: hänellä on omansa eikä hän tahdo, että lapset toivoisivat hänen kuolemaansa. Me ja'amme heti kaikkien kesken ja se vähä, millä me tästä puoleen elämme, saadaan jakaa sitte kun me olemme poissa. Siitä sinä voit nähdä, ettei tässä meidän tähtemme tarvitse joutua pulaan.
Niin, tiesihän Randi, että Astrid ja Nuutti olivat kilttejä ihmisiä.
— Ja poika, jatkoi Astrid, — on hyvä ja ymmärtäväinen.
Niin, sen Randi kyllä itsekin oli kokenut, ei hän sitä pelännyt ettei tulisi toimeen hänen kanssaan — kunhan hänellä itsellään vaan riittäisi voimia!
Pari päivää myöhemmin oli asia päätetty ja jos Endrid oli iloissaan, niin kyllä olivat hänen vanhempansakin; sillä tämä oli arvossa pidetty perhe ja olihan tyttö niin korea ja ymmärtäväinen, ettei koko paikkakunnalla ehkä siinä suhteessa ollut parempaa tarjona. Häät, joista vanhukset kummaltakin puolen neuvottelivat, päätettiin pitää juuri ennen syksyä, sillä mitäpä tässä oli odottamista.
Paikkakunta kuitenkaan ei ensinkään ottanut tätä uutista siltä kannalta kuin molemmat asianosaiset. Oltiin sitä mieltä, että nuori, korea tyttö oli "myynyt itsensä". Hän oli niin nuori, että tuskin tiesi mitä naiminen olikaan ja viisas Nuutti oli hoputtanut poikaa ennenkuin tyttö vielä oli kosintakypsä. Jonkun verran sai nuori tyttö kuulla näistä, mutta Endrid oli hellä ja osoitti rakkauttaan niin hiljaisella, miltei nöyrällä tavalla, ettei hän tahtonut purkaa, mutta oli kuitenkin vähän kylmä. Olivathan molempien vanhemmatkin kuulleet yhtä ja toista, mutta eivät olleet mistään tietävinään.
Häät piti vietettämän suurelliset, ehkäpä juuri puheiden uhalla ja samasta syystä ei Randikaan ollut sitä vastaan. Nuutin seurustelutoverit, rovasti, kapteeni ja nimismies suurine perheineen olivat nekin kutsutut ja aikoivat olla mukana saattamassa kirkkoon. Siitä syystä ei Nuutti toivonut pelimannia — se oli liian vanhanaikaista ja talonpoikaista; mutta Astrid tahtoi, että suvun marssi saattaisi heidät kirkkoon ja sieltä takaisin kotiin; olivathan he itse olleet niin onnelliset sen sävelten soidessa, että nyt mielellään tahtoivat kuulla sen uudelleen rakkaiden lastensa juhlapäivänä. Nuutti ei harrastanut runoutta ja sen semmoista; hän antoi vaimon määrätä. Morsiamen vanhemmille annettiin siis viittaus, että he saattoivat tilata pelimannit ja pyydettiin vanhaa marssia, joka oli levännyt jonkun aikaa sentähden, että tämä osa sukua oli työskennellyt ilman laulua.
Hääpäivänä oli onnettomuudeksi rankka syyssade. Pelimannien täytyi panna viulut peittoon, kun olivat soittaneet talosta eivätkä he ottaneet niitä esiin ennenkuin olivat päässeet niin pitkälle, että kuulivat kirkonkellot. Silloin täytyi pienen pojan seisoa takana rattailla pitämässä sateenvarjoa heidän päällään ja sen alla istuivat he kippurassa ja vetää vinguttivat. Marssi ei tällaisessa ilmassa soinut, kuten odottaa sopikin, ja morsiussaatto joka seurasi, ei sekään näyttänyt iloiselta. Sulhanen istui sulhashattu jalkojen välissä ja öljyhattu päässä ja hänen yllään oli suuri nahkatakki ja sateenvarjoa hän piteli morsiamen suojana, joka, huivi toisen päällä, varjellakseen kruunua ja muuta komeuttaan, enemmän oli heinäru'on kuin ihmisen näköinen. Niin tulivat rattaat rattaiden perässä, miehet läpimärkinä, naisväki huppuun peitettynä; se oli kuin mikäkin loihdittu saatto, jossa ei eroittanut ainoitakaan tuttuja kasvoja, vaan ainoastaan käpristyneitä, yhteen sullottuja villa- ja nahkakääröjä. Tavattoman runsaslukuisen yleisön, joka seisoi odottamassa rikasta morsiusjoukkoa, täytyi nauraa, alussa vastahakoisesti, mutta sitte yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin joka rattaiden tullessa perille. Sen suuren rakennuksen luona, jossa saaton piti astua rattailta korjailemaan koreitaan kirkonmenoja varten, seisoi kaupustelija, lystikäs mies nimeltä Aslak, heinärattailla, jotka olivat ajetut syrjään kuistinnurkalle. Hän huusi juuri kun morsianta nostettiin rattailta:
— Ei mutta herran kiesus, mahtaako se Ole Haugen tänään antaa morsiusmarssinsa soida! Hih!