Joukko nauroi — useimmat sentään salaa; sen paremmin se tuntui, mitä kaikki ajattelivat ja tahtoivat salata. Kun he saivat huivit morsiamen yltä, näkivät he, että hän oli valkoinen kuin lakana. Hän itki, koetti nauraa, mutta itki taas — ja äkkiä hänet valtasi sellainen tunne, ettei hän lähde kirkkoon! Sen sekamelskan aikana, joka sitte seurasi, oli hän pantava vuoteeseen viereisessä huoneessa, sillä hän sai sellaisen itkunpuuskan, että he pelästyivät. Hänen kunnianarvoisat vanhempansa olivat hänen luonaan ja kun hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi mennä kirkkoon, sanoivat he, että hän saattoi tehdä mielensä mukaan. Silloin hän näki Endridin. Mitään niin onnetonta ja avutonta ei hän koskaan ollut nähnyt, sillä hänelle oli heidän aikomuksensa ollut täyttä totta. Hänen rinnallaan seisoi hänen äitinsä; hän ei sanonut mitään ja kasvot olivat liikkumattomat. Mutta kyynel kyyneleen perästä vieri alas niitä kasvoja ja silmät riippuivat kiinni Randin silmissä. Silloin nousi Randi kyynäspäidensä varaan, katseli hetkisen suoraan eteensä, itkua niellen.
— Ei, sanoi hän, — minä menen kirkkoon.
Hän viskausi taasen taapäin ja itki hetkisen katkerasti; mutta sitte hän nousi ja lisäsi, ettei hän enään tahtonut soittoa ja hänen tahtoaan noudatettiin. Mutta soittamasta kielletyt pelimannit eivät parantaneet asiaa, kun tulivat kansan joukkoon.
Surullinen morsiussaatto nyt kulki kirkkoon. Tosin sade teki, että sulhanen ja morsian saattoivat peittää kasvonsa joukon uteliaisuudelta, kunnes he pääsivät kirkkoon; mutta he tunsivat olevansa kuin kujanjuoksussa ja että heidän oma suuri seurueensa harmitteli että se oli viekoiteltu tällaiseen pilkanpitoon.
Kuuluisan pelimanni Ole Haugenin hauta oli ihan kirkonoven luona. Kaikessa hiljaisuudessa se oli tullut rauhoitetuksi: joku suvusta oli pannut siihen uuden ristin, kun vanha juuresta oli lahonnut. Risti oli ylhäältä pyörän muotoinen, Ole itse oli niin määrännyt. Hauta oli aurinkoisella paikalla, siellä kasvoi kihisemällä kedonkukkia. Jokainen kirkkomies, joka kerran oli seisonut tällä haudalla, oli joltakin tuttavalta kuullut, että eräs herra, joka valtion kustannuksella oli keräillyt kasveja ja kukkasia siellä laaksoissa ja ympäröivillä tuntureilla, tältä haudalta oli tavannut kukkia, joita muuten ei tavattu penikulmien päästä. Tämä teki, että talonpojat, jotka muuten vähät välittivät siitä mitä sanoivat "rikkaruohoksi", jonkinlaisella uteliaalla ilolla katselivat näitä kukkia, ehkäpä myöskin uteliaalla arkuudella; toiset kukkasista olivat harvinaisen kauniit. Mutta kun morsiuspari astui tästä ohi, huomasi Endrid, joka piteli Randin kättä, että hän vavahti; sillä hänestä tuntui, että Ole Haugen tänään oli käynyt kummittelemassa. Heti senjälkeen rupesi hän taasen itkemään, tuli siis itkien kirkkoon ja itkien hänet talutettiin penkkiin. Sellaisena ei miesmuistiin yksikään morsian ollut tähän kirkkoon tullut.
Hän tunsi siinä istuessaan vahvistavansa huhun, että hän todella oli myynyt itsensä. Kauhea häpeä minkä se tuotti vanhemmille teki, että hän hetkiseksi kylmeni ja saattoi pidättää itkunsa. Mutta alttarin juurella joku papin sana taasen pani hänet liikkeelle ja paikalla tulvasivat kaikki tämän päivän kokemukset hänen mieleensä; hetkiseksi tuntui hänestä siltä, ettei hän enään koskaan voi katsoa ihmisiä silmiin, kaikkein vähinten vanhempiaan.
Kaikki jatkui samaan tapaan ja sentähden mainittakoon vaan, ettei hän päivällisillä saattanut istua pöydässä, ja kun hänet houkutuksin ja pyynnöin oli saatu illallispöytään, tärveli hän juhlamielen ja oli saatettava vuoteeseen. Häät, joiden piti kestää monta päivää, lopetettiin samana iltana. "Morsian on tullut kipeäksi", sanottiin.
Vaikkei kukaan niistä, jotka sen sanoivat tai kuulivat, sitä uskonut, oli se kuitenkin liiankin totta. Hän ei enään ollut terve eikä hän tullut terveeksi. Ja seuraus tästä oli, että heidän ensimäinen lapsensa oli kivuloinen. Tietysti ei se vähentänyt vanhempien hellyyttä että he molemmat ymmärsivät tavallaan itse olevansa syypäät lapsen kärsimyksiin. He eivät olleet kenenkään muun kanssa kuin tämän lapsen; kirkkoon he eivät lähteneet, he olivat käyneet ihmispeloiksi. Kaksi vuotta salli Jumala heidän iloita tästä lapsesta; mutta sitte Hän otti senkin.
Heidän ensimäinen selvä ajatuksensa tämän iskun jälkeen oli, että he olivat pitäneet lapsesta liian paljon; sentähden olivat he sen kadottaneet. Ja kun he sitte saivat toisen lapsen, eivät he tahtoneet uskaltaa kiintyä siihen. Mutta lapsi, joka sekin alussa tuntui sairaalta, virkosi ja kävi paljon reippaammaksi kuin edellinen, joten se kävi heille vastustamattomaksi. Heille koitti uusi, puhdas ilo; he saattoivat unohtaa mitä oli tapahtunut, kun he olivat lapsen luona. Kun lapsi oli kahden vuoden vanha, otti Jumala senkin.
Muutamat ihmiset ovat surun valittuja. Juuri ne, jotka mielestämme vähinten sitä tarvitsevat. Mutta he voivat myöskin totisimmin julistaa uskon ja kieltäytymisen todistusta. Nämä molemmat olivat aikaiseen yhdessä etsineet Jumalaa; tästälähin kohtasivat he toisensa ainoastaan Hänen luonaan. Elämä Tingvoldissa oli kauvan ollut hiljaista, nyt se oli kuin kirkossa ennen papin tuloa. Työ jatkui keskeytymättä, mutta töiden lomassa viettivät aviopuolisot aina yhdessä pienen hartaushetken, jolloin he kohtasivat edesmenneet haudan tuolla puolen. Se ei muuttanut asiaa, että Randi pian toisen tappion perästä sai tyttären; molemmat kuolleet olivat olleet poikia ja tyttö ei siitäkään syystä ollut heille mieluinen. Sitäpaitsi eivät he tietäneet saisivatko he pitää hänet. Mutta ilo ja terveys, joita äiti oli nauttinut ennen viimeisen pojan kuolemaa, olivat langenneet lapsen osaksi, jota hän kantoi; pian nähtiin, että se oli harvinaisen vilkas lapsi, äidin kauneus uinui siinä umpussaan. Kiusaus valtasi taasen nuo molemmat yksinäiset ihmiset antautua toivomaan ja iloitsemaan lapsesta; mutta ratkaiseva toinen vuosi ei vielä ollut saavutettu ja kun se saavutettiin, tuntui heistä siltä kuin he vain olisivat saaneet lykkäystä. He eivät uskaltaneet.