Molemmat vanhukset olivat pysytelleet hyvin syrjässä. Eipä noiden mieleen tarttunut lohdutus eikä toisten ilo. Nuutti oli sitäpaitsi liian maailmallisen vilkas jaksaakseen kauvan istua suruhuoneessa tai säännöllisesti tullakseen hartaudenharjoituksiin. Sentähden muutti hän ruukille, jonka omisti ja joka tähän asti oli ollut vuokralla; nyt hän otti sen omiin käsiinsä ja pani siellä kaikki niin hauskaan ja hienoon kuntoon armaalle Astridilleen, että tämä, joka kuitenkin mieluinten olisi ollut Tingvoldissa, pysyi siellä missä Nuutti oli ja nauroi hänen kanssaan sensijaan että olisi itkenyt lasten kanssa.
Eräänä päivänä oli Astrid käymässä miniän luona; hän näki pienen Mildridin ja hän näki, että lapsi kulki ihan yksikseen; äiti tuskin uskalsi koskea häneen. Ja hän näki, kun isä tuli sisään, hänen kohtelevan omaa ainoaa lastaan yhtä surumielisen pidättyvästi. Hän salasi ajatuksensa; mutta kun hän palasi kotiin oman rakkaan Nuuttinsa luo, kuvasi hän tälle miten hullusti asiat Tingvoldissa olivat; siellä oli nyt heidän paikkansa. Pieni Mildrid tarvitsi jonkun, joka uskalsi iloita hänestä; sillä siinä lapsessa oli suvulle kasvamassa hieno, kaunis olento. Hänen vilkas intonsa tartutti Nuutin, molemmat vanhukset panivat kokoon kamppeensa ja muuttivat kotiin.
Mildrid joutui siis isovanhempien luo ja molemmat vanhukset opettivat vanhemmat rakastamaan häntä. Mutta kun Mildrid oli viiden vuoden vanha, saivat he vieläkin tyttären, jolle antoivat nimen Beret ja sentähden pysytteli Mildrid eninten vanhuksien luona.
Nyt uskalsivat pelästyneet vanhemmat taasen ruveta uskomaan elämään! Siihen vaikutti osaltaan myöskin muuttunut mieliala heidän ympärillään. Toisen lapsen kuoleman jälkeen näkivät ihmiset aina, että he olivat itkeneet, mutta ei koskaan heidän itkevän; heidän surunsa oli ihan hiljainen.
Kaunis, jumalinen elämä Tingvoldissa oli kiinnittänyt palvelijat paikoilleen ja sieltä kuului paljasta talonväen kiitosta. He rupesivat itsekin tuntemaan tätä kaikkea. Sekä sukulaiset että ystävät rupesivat käymään heitä tervehtimässä ja kävivät yhä, vaikkeivät Tingvoldin väet käyneetkään vastatervehdyksellä.
Mutta kirkolla eivät he vieläkään olleet käyneet sitte hääpäivän. He kävivät ehtoollisella kotona ja pitivät itse hartaudenharjoituksensa. Mutta saadessaan toisen tyttärensä, teki heidän itsensä mieli olla kummeina ja ensi kerran uskalsivat he kirkolle. Silloin kävivät he yhdessä lasten haudoilla, silloin kävivät he yhdessä, sanoitta ja liikutuksetta Ole Haugenin haudan ohi ja koko kirkkoväki osoitti heille kunnioitusta. Mutta yksinäistä elämää he yhä jäivät elämään ja hurskas hiljaisuus ympäröi heidän taloaan.
Täällä isoäidin luona lauloi pieni Mildrid eräänä päivänä morsiusmarssia. Suuresti pelästyneenä pysähdytti vanha Astrid työnsä ja kysyi, mistä kummasta hän sen oli oppinut. Lapsi vastasi oppineensa sen häneltä.
Vanha Nuutti, joka oli huoneessa, purskahti suureen nauruun; sillä tiesihän hän, että Astridilla oli tapana hyräillä sitä, kun hän istui työtä tekemässä. Mutta nyt pyysivät molemmat, ettei pieni Mildrid koskaan vanhempien kuullen laulaisi sitä. Lapsihan aina kysyy: "miksi?" Mutta hän ei kysymyksiinsä saanut vastausta. Silloin hän kuuli uuden paimenpojan eräänä iltana puita hakatessaan laulavan sitä. Sen hän kertoi isoäidille, joka niinikään oli sen kuullut; mutta tämä vaan vastasi:
— Hoh, hän ei täällä tule pitkäikäiseksi!
Ja seuraavana päivänä hän todella sai lähteä. Hänelle ei sanottu mitään syytä, mutta hän sai palkkansa ja matkapassit. Mutta Mildrid joutui sellaiseen jännitykseen, että isoäidin täytyi koettaa kertoa hänelle morsiusmarssin historiaa. Kahdeksanvuotias tyttönen käsitti sen hyvin ja mitä ei hän silloin käsittänyt, selveni hänelle myöhemmin. Marssin vaikutus hänen lapsuutensa elämään kävi suuremmaksi kuin minkään muun asian oli ollut tai saattoi tulla olemaan; se perusti suhteen vanhempiin.