— Anna kumminkin kuulla, pyysivät tytöt.
— En minä viitsi kauvan pyydättää itseäni, vastasi tyttö ja kertoi ja lauloi palmikoidessaan:
— Oli kerran täysikasvanut poika paimenessa ja hän ajoi mielellään karjaa ylös leveän joen vartta. Kun hän tuli korkeammalle, tapasi hän kallionkielekkeen, joka ulkoni niin paljon, että hän saattoi huutaa toiselle puolelle. Sillä siellä toisella puolella kaitsi karjojaan tyttö, jonka hän koko päivän saattoi nähdä, mutta jonka luo ei hän saattanut päästä.
"Kuka olet sinä piikanen paimenessa,
Joka sarveas soitat mun luikatessa?"
Hän kysyi monena päivänä uudelleen ja uudelleen ja eräänä päivänä hän vihdoin sai vastauksen:
"Mun nimeni on kevyt kuin laineilla sotka;
Tule luokseni poika, jos olet merikotka!"
Poika ei siitä paljoa viisastunut ja päätti jo heittää tytön mielestään. Mutta se ei käynyt niin helposti, sillä vaikka hän olisi ajanut karjaa minne hyvänsä, niin se aina palasi kallionkielekkeen luo. Silloin poika pelästyi ja huusi:
"Sun taattosi kuka on, kotisi missä?
En nähnyt mä sinua lukukinkerissä."
Poika uskoi nimittäin puolittain, että tyttö oli metsänneito.
"Meren pohjass' taattoni ja paloi kotihirret,
Vieraat mull' on kinkerit ja kirkkovirret."