Hän sitoi sitä seppeltänsä valmiiksi vaan:
"Hääkruunun saan!"
Vaan juhannus on mennyt ja mennyt kukkakuu,
On paljas puu,
Voi, mistä saan nyt kukkia kun kaikki lakastuu!
"Juu juhannus,
Raa rallatus.
Ne loppuu lyhyeen — jää vanha valitus!"
Surumielisyys hänen sielussaan teki ensimäisen, hänen sielunsa yli kiitävän lemmenkuvan niin pimeäksi. Kaksinkertainen kaiho: rakastaa jotakin ja tulla suureksi suli samaksi ja tuli yhdeksi. Näihin aikoihin viipyivät hänen ajatuksensa taas laulussa "tunturin tuolla puolen". Hän muutteli ja lauleli ja mietti hiljaa itsekseen: "ulospäin minä kuitenkin olen matkalla; minä laulan kunnes saan rohkeutta." Matkatuumia tehdessään ei hän unohtanut äitiä; hän lohdutti itseään sillä, että hän, heti kun vieraalla maalla on saanut pohjan jalkainsa alle, noutaa äidin ja tarjoaa hänelle olot, jommoisten hankkimista kotimaassa ei hän ikinä voi ajatella hänelle enempää kuin itselleenkään. Mutta keskellä näitä suuria kaihoja piili jotakin hiljaista, hienoa, eloisaa, joka pakeni ja palasi, tuli ja karkasi pois, ja käyneenä uneksijaksi eli hän enemmän väkisin tulleiden ajatusten vallassa kuin itsekään tiesi.
Sillä paikkakunnalla oli iloinen mies, nimeltä Einar Aasen; hän oli kahdenkymmenen ikäisenä taittanut jalkansa; siitä asti oli hän kulkenut sauvan varassa; mutta minne hän vaan tulla luhjusteli sauvansa nojassa, sinne tuli aina ilokin. Hän oli rikas; hänen maatilallaan oli suuri pähkinämetsä ja jonakin syksyn kauneimpana päivänä kokoontui aina hänen luokseen liuta iloisia tyttöjä poimimaan pähkinöitä. Silloin siellä tarjottiin voit, viilit, rieskat päivällä ja illalla tanssittiin. Mies oli useimpien näiden tyttöjen kummi; sillä puolet paikkakunnan lapsista olivat hänen kummilapsiaan; kaikki lapset sanoivat häntä kummisedäksi ja heidän mukanaan sekä nuoret että vanhat. —
Kummisetä ja Arne olivat hyvät tutut ja kummisetä piti hänestä hänen laulujensa takia. Häntä pyysi hän nyt pähkinätalkoihin. Arne punastui ja kieltäytyi; sanoi ettei ollut tottunut naisväen seuraan.
— Sitte sinun pitää siihen tottua, sanoi kummisetä.
Tämä vei Arnelta monen yön unen; ujous ja kaipaus tappelivat hänessä, mutta oli miten olikaan: mukaan hän joutui ja oli miltei ainoana poikamiehenä kaiken naisväen joukossa. Hän ei saattanut kieltää pettyneensä; siellä ei ollut niitä, joista hän oli laulanut eikä niitäkään, joiden tapaamista hän oli pelännyt. He pitivät sellaista elämää, ettei hän ikipäivinä ollut sellaista nähnyt ja eninten häntä ihmetytti, että he saattoivat nauraa ihan olemattomille; ja kun kolme nauroi niin viisikin nauroi, vaan siksi että nuo kolmekin olivat nauraneet. Kaikki he käyttäytyivät ikäänkuin he joka päivä olisivat olleet yksissä; ja joukossa oli sentään sellaisiakin, jotka eivät olleet tavanneet toisiaan ennenkuin tänään. Jos he ylettyivät oksaan, jota he tavoittelivat, niin he nauroivat sitä ja jolleivät he ylettyneet, niin he nauroivat sitäkin. He tappelivat koukusta, jolla pidettiin kiinni oksia; ne, jotka sen saivat, nauroivat, ja ne, jotka eivät sitä saaneet, nauroivat niinikään. Kummisetä linkutti sauvoineen heidän perässään ja teki kiusaa minkä jaksoi. Ne, jotka hän sai kiinni, nauroivat sitä, että hän sai heidät kiinni ja ne, joita hän ei saanut kiinni, nauroivat sitä, ettei hän saanut heitä kiinni. Mutta kaikki nauroivat he Arnea siksi, että hän oli niin vakava, ja kun hänen sitte täytyi nauraa, nauroivat he sitä, että hän vihdoinkin nauroi.
Lopuksi istuutuivat he suurelle mäelle, kummisetä keskelle ja kaikki tytöt ympärillä. He näkivät laajalle ympärilleen; aurinko paahtoi; mutta he eivät siitä välittäneet, vaan viskelivät pähkinänöyhtää ja kuoria toistensa päälle, kummisedälle antoivat he sydämiä. Kummisetä komensi heitä olemaan hiljaa ja hätyytti heitä niin kauvas kuin sauvallaan ylettyi; sillä nyt hän tahtoi heitä kertomaan satuja ja mieluinten jotakin hauskaa.
Mutta mahdottomammalta näytti saada heitä kertomaan satuja kuin pysäyttämään irtonaiset rattaat keskellä mäkeä. Kummisetä alkoi; monet eivät tahtoneet kuunnella, sillä hänen satunsa he tunsivat ennestään; mutta vihdoin viimein kuuntelivat he kaikki. Ja ennen kuin he tiesivätkään, olivat he keskellä satuja ja kertoivat minkä jaksoivat. Arnea ihmetytti suuresti, että yhtä meluavat kuin he äsken olivat olleet, yhtä vakavat olivat nyt heidän satunsa. Ne koskivat enimmäkseen rakkautta.
— Mutta sinulla, Aase, on hyvä satu, muistan sen viime syksystä, sanoi kummisetä ja kääntyi vilkkaan tytön puoleen, jolla oli hyväntahtoiset, pyöreät kasvot; hän istui paraikaa palmikoimassa nuoremman sisarensa hiuksia, joka oli pitkällään, pää hänen sylissään.
— Usea taitaa sen tuntea, vastasi tyttö.