— Nyt sinun on nälkä.
— Niin, minun on nälkä, — ja Beret toi ruuan. Hän katseli ruokaa ja katseli heitä; — nukuinko minä kauvan? kysyi hän.
— Jotakuinkin; kello on kai nyt yhdeksän; — katso aurinkoa!
Vasta nyt näytti kaikki muistuvan Mildridin mieleen.
— Oletteko istuneet täällä kauvan?
— No — emme; mutta syö nyt! — Mildrid rupesi syömään. — Olit varmaan matkalla laaksoon? kysyi Hans hiljaa, pistäen päätään likemmä.
Mildrid punastui.
— Olin, kuiskasi hän.
— Huomenna, kun oikein olet nukkunut tarpeeksesi, menemme sinne molemmat.
Mildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä — ensin suurina ja hämmästyneinä, sitte hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei sanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä, missä hän oli ollut ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja Hans kertoi loput; Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän vähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti kuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman että hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista palaa, jonka hän otti; hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa.