Heti kun hän oli valmis läksivät he hitaasti karjakartanoa kohti ja vähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat he oven ulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan; mutta katto ulkoni niin kauvas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon ympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti enemmän pimeää kuin valoisaa. Sanat tulivat hiljaa ja joka sana teki heitä tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua keskenään. Hans pyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin ollut muistanut kuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen ja että hänellä oli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella. Mildrid tunnusti pelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä, jolloin oli tavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut vanhemmatkin; — varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän ei tahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui kaikki, hiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun siirtyminen sieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi syleilyn edellä ja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin. Ensimäiset arat kysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat vastaukset tulivat takaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin untuvat putosivat sanat ja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai Mildrid rohkeutta hiljaa ja varovaisesti kysyä, eikö hän hänestä usein ollut käyttäytynyt kummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen mielestään, ei kertaakaan. Eikö hän ollut pannut merkille, että hän eilen koko heidän tapaamisensa aikana oli vaiennut? Ei, hän ei ollut pannut sitä merkille. Eikö hänen mielestään (Mildrid ei pitkiin aikoihin tahtonut saada sitä sanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi, kasvot käännettyinä poispäin ja kuiskaamalla), hän ollut liian pian ollut valmis? Ei, hän oli vain ajatellut, miten kauniisti se oli tapahtunut. Mutta mitä hän siitä ajatteli, että Mildrid oli itkenyt ensimäisellä kerralla? Niin, silloin ei hän ollut sitä ymmärtänyt, mutta nyt hän sen kyllä käsitti — ja hän iloitsi siitä, että Mildrid oli sellainen kuin oli.
Kaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että hänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän hiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans nyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon missä hänen piti nukkua; mutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa — oi kuinka hän Häntä kiitti! kiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen suopeudestaan, hänen kauneudestaan, hänen sanansa eivät riittäneet; sitte hän kiitti Jumalaa kaikesta, kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän tuskastakin; sillä kuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! — hän kiitti yksinäisyydestä tunturilla, ja rukoili Jumalaa saattamaan itseänsä siitä ulos ja vanhempien luo — käänsi sitte taas ajatuksensa Hansiin ja kiitti hänestä, oi, miten kiittikään!
Kun hän aamulla tuli ulos — Beret nukkui vielä — seisoi Hans jo pihamaalla, koira oli saanut selkäänsä; se oli hätyyttänyt peltokanaa ja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän koiran pinteestä, se karkasi hänen päälleen ja Mildridin päälle, se haukkui ja tervehti ja ilmaisi täydelleen heidän omaa aamun valoisaa onneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa ja kun he vihdoin istuivat ruokapöydässä, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun Hans katsoi Beretiin, punastui tyttö ja kun Mildrid ruuan jälkeen piteli kiinni hänen kellonperistään, puhellessaan hänen kanssaan, kiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä.
— Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa tielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa; — olen ajatellut jotakin, jota en eilen saanut sinulle sanotuksi… Hänen äänensä kuului niin vakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen katsomatta: — minä tahtoisin pyytää, että sinä — jos Jumala suo meidän molempien saada toisemme — häiden jälkeen seuraat minua kotiini.
Mildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen:
— Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin puhui.
— Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vaan olemme yksimieliset.
Ensi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei vastannut. Hans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin:
— Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, — tottuisimme toisiimme.
Nyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut vastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta; nyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti häneen tutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea.