— Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään.
Hans pysähtyi hänkin, vilkaisi häneen ja sitte pyssyyn, jonka oli laskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli:
— Etkö sinä voi seurata minua kotiin?
Ääni oli hillitty, mutta katse tähtäsi avoimena ja lujana.
— Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä lepäsivät rauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän muutti pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle.
— Kiitos! kuiskasi hän ja painoi lujasti Mildridin kättä.
He jatkoivat matkaa.
Sitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, kehräsi hän mielessään ja vihdoin ei hän enään voinut pitää sitä omana tietonaan:
— Sinä et tunne vanhempiani.
Hans asteli hetkisen ennenkuin vastasi: