— En — mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan.
— He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid.
— Niin olen kuullut kaikkien, sanovan.
Hän sanoi sen varmasti, mutta kylmästi.
Ennenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans kertoa omasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he työllä olivat itsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta, uskollisuudesta, hilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan työstä, majoista ja varsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän ryhtyisi rakentamaan, heitä varten; Mildridin piti nyt saada käsiinsä kaikki johto, mutta myöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee kantamaan häntä käsillään, ennenkaikkia hän, Hans! Hänen puhuessaan olivat he ruvenneet kävelemään nopeammin; hän puhui lämpöisesti, tuli likemmä Mildridiä ja asteli vihdoin, käsi hänen kädessään.
Se oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin vaikutuksen ja tuntematon veti puoleensa; mutta jokin siinä asiassa tuntui olevan väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan. Mildrid alkoi siis taasen:
— Kuule, Hans! äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he ovat kärsineet paljon — he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet ponnistella ja — hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää.
Hans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen.
— Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?… Mildrid punastui, mutta ei vastannut. — No — niin — hätä keinon keksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on heidän pyydettävä meitä.
Hän lausui sen ystävällisesti; mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä piili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa kuin omilleen, taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin kauvas, että näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön silmät talosta häneen, ikäänkuin että talo itse puhuisi puolestaan! Suuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset hiljaisina mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta terältä, — kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana lepäsi laakso, joki kiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä oli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon vieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut niinkuin Tingvold, niin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään levännyt niin oman kotoisuutensa kätkössä ja samalla paistaen joka taholle! Kun Mildrid huomasi näköalan riistävän Hansin mukaansa, punastui hän ilosta.