— Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt! — niin, se on totta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa… Hän hymyili ja kumartui: — mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän kuin Tingvoldista — ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin Tingvoldista? — Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän voinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja hän istuutui ja Mildrid rinnalle. — Nyt minä laulan sinulle jotakin, kuiskasi Hans.

Tyttö ilostui.

— En koskaan ole kuullut sinun laulavan, sanoi hän.

— Et, et ole kuullut ja vaikka siitä huhutaan, niin älä luule, että se on ihmeellistä, sillä ei minun laulussani ole muuta taikaa kuin se, että nyt tunnen, että minun täytyy laulaa.

Ja hetkisen istuttuaan mietteissään, lauloi hän hänelle hääretken, suvun morsiusmarssin nuotilla. Hän lauloi sen ihan hiljaa, mutta sellaista riemua äänessä ei tyttö milloinkaan ollut kuullut! Talo oli hänen silmiensä edessä, talo, josta heidän piti lähteä, hän seurasi tietä silmillään sillalle asti ja yli joen, seurasi sitte tietä talon toisella puolella kirkolle, koivikkoon, kummulle, kirkonkylineen. Kuva ei paistanut, sillä päivä ei ollut kirkas; mutta se sopi parhaiten hiljaiseen kuvaan hänen sielussaan; sillä kuinka monta sataa kertaa hän ajatuksissaan olikaan tehnyt tämän retken, hän vaan ei ollut tietänyt kenen kanssa! Sanat ja sävel lumosivat hänet; omituisen lämmin, hiljainen ääni avasi hänen syvimmän kätkönsä; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, mutta hän ei itkenyt, hän ei myöskään hymyillyt; käsi Hansin käden päällä hän istui ja katseli, vuoroin häntä, vuoroin maisemaa, ja kun kotipiipusta samassa nousi ensimäinen sauhu päivällispadoille sytyttäessä pesää, kääntyi hän ja viittasi sinne. Hanskin oli lopettanut ja jäi katselemaan.

Hetken perästä he taas olivat matkalla koivumetsän läpi ja Hansilla oli aika työ saada koira pysymään hiljaa. Mildridin sydän alkoi lyödä. Hans sopi hänen kanssaan, että hän pysyttelee likeisyydessä, mutta Mildrid menee yksinään sisään. Hän kantoi hänet rämeisten paikkojen yli ja hän tunsi, että tytön käsi oli polttavan kuuma.

— Älä ajattele mitä sinun pitää sanoa, kuiskasi hän, — anna sen vaan tulla itsestään.

Mildrid ei päästänyt ääntäkään vastaukseksi, ei hän liioin katsonut Hansiin. He joutuivat nyt pois metsästä, joka tässä kasvoi suuria, totisia mentyjä; he olivat hiljaa astelleet sen läpi ja Hans oli kuiskaten kertonut kuinka Mildridin isoisän isä kosi hänen tätiään Aslaugia; ne olivat vanhoja, ihmeellisiä juttuja, joita Mildrid kuunteli vain puolella korvalla, mutta jotka kuitenkin vahvistivat häntä, — he joutuivat nyt metsästä niittyjen ja peltojen heleyteen, ja silloin vaikeni Hanskin. Mildrid katsoi häneen ja hänen pelkonsa oli niin suuri ja silmin nähtävä, että hänen tuli ihan paha olla. Hän ei löytänyt avukseen ainoaakaan sanaa, asia oli liiaksi hänen omansa. He astuivat rinnan; pieni pensaikko peitti heitä talonväiltä. Kun he tulivat niin kauvas, että Hansin mielestä Mildridin täytyi jatkaa matkaa yksinään, vihelsi hän hiljaa koiralle ja sitä piti Mildrid eron merkkinä. Hän seisahtui ja näytti niin hyljätyltä ja onnettomalta, että Hansin täytyi kuiskata:

— Minä rukoilen täällä sinun puolestasi Mildrid! — ja sitte minä tulen, kun sinä tarvitset.

Mildrid kiitti silmillään, mutta ei kokonaan, sillä hän ei voinut ajatella eikä nähdä kokonaan. Ja sitte hän läksi. Niin pian kun hän tuli pensaiden toiselle puolelle, saattoi hän nähdä suoraan päärakennuksen suureen tupaan, jopa ihan sen läpi, sillä tuvassa oli ikkunoita molemmin puolin, sekä metsään että kylään päin. Hans päätti, koira rinnallaan, istuutua likimmäisten pensaiden taakse, hän näki siis kaikki tuvassa yhtä hyvin kuin Mildrid; mutta nyt oli tupa tyhjänä. Kerran Mildrid kääntyi katsomaan taakseen, kun hän tuli ladon kohdalle; silloin nyökkäsi Hans hänelle päätään. Hän kiersi ladon kulman — ja tuli pihamaalle.