Siellä oli kaikki vanhassa, tavallisessa järjestyksessä ja siellä oli hiljaista. Muutamia kanoja käveli ladon sillalla. Aitanseinää vastaan oli siitä kun hän viimeksi kävi kotona, nostettu routtopuita, muuta muutosta ei hän huomannut. Hän aikoi kääntyä oikealle, isoäidin tuvalle, pelko varmaan pyysi tätä lykkäystä vanhempien kohtaamisesta, mutta kahden rakennuksen välissä, havutukin luona, seisoi hänen isänsä panemassa kirveeseen vartta. Hänen yllään oli kudottu takki, housunkannattimet päälläpäin. Pää oli paljas; ohuet pitkät hiukset liehahtivat eteenpäin tuulessa joka juuri alkoi käydä laaksosta. Hän näytti siinä työssään terveeltä, miltei iloiselta, niin että hänen näkemisensä antoi Mildridille rohkeutta. Isä ei huomannut häntä, niin hiljaa ja arasti hän käveli hiekkatietä. Hän kuiskasi:
— Hyvää päivää!
Isä katseli häneen hetkisen hämmästyksissään.
— Rakas lapsi, sinäkö se oletkin? — onko jotakin tapahtunut? lisäsi hän nopeasti ja tutkisteli hänen kasvojaan.
— Ei, vastasi tyttö ja punastui hiukan. Mutta isän silmät jäivät riippumaan kiinni hänen silmissään eikä hän nostanut niitä. Isä laski kirveen kädestään:
— Mennään sisään äidin luo, sanoi hän. Matkalla kyseli hän kaikellaista karjakartanon asioista ja sai tyydyttävät tiedot. Nyt näkee Hans meidän menevän sisään, ajatteli Mildrid kun he tulivat ladon ja aitan väliseen solaan. Heidän päästyään tupaan, meni isä kyökin ovelle ja avasi sen. — Tule sisään, äiti, sanoi hän ovesta; — Mildrid on tullut kotiin.
— Hyvät ihmiset, onko jotakin tapahtunut? vastattiin kyökistä.
— Ei, vastasi Mildrid isän takaa ja tuli itsekin näkyviin, meni sitte äidin luo, joka istui kuorimassa perunoita pataan. Äiti katsoi nyt vuorostaan yhtä tutkivasti Mildridiin kuin äsken isä ja vaikutus oli sama. Randi nousi, laskettuaan vadit käsistään, meni ovelle toisella puolen, puhui sinne, palasi sitte, riisui kyökkiesiliinan, pesi kätensä ja tuli esiin; kaikki läksivät tupaan.
Tunsihan Mildrid vanhempansa, joten hän tiesi näiden valmistusten merkitsevän, että he odottivat jotakin epätavallista. Hänellä ei ennestäänkään ollut paljoa rohkeutta ja yhä se väheni. Isä istuutui kunniasijalle, siis ihan viimeisen kylänpuoleisen ikkunan ääreen. Äiti oli istuutunut samalle penkille, mutta likemmä kyökkiä. Mildrid istuutui etu- eli pitkälle penkille pöydän eteen. Siitä saattoi Hans nähdä hänet; hän saattoi niinikään nähdä isän kasvot, mutta tuskin äitiä.
Äiti kyseli, kuten vasta isä, karjakartanon asioita, sai samat tiedot ja vähän lisää; sillä hän kyseli tarkemmin. Vaikka kummaltakin puolen silminnähtävästi koetettiin venytellä keskustelua, oli aine pian tyhjennetty. Sitä seuraavan äänettömyyden aikana katselivat molemmat vanhemmat Mildridiä. Tämä väitteli ja kyseli uutisia paikkakunnalta. Vaikka tätä aihetta venyteltiin niin kauvan kuin suinkin, loppui sekin. Sama hiljaisuus, sama odottava silmäys tyttäreen. Mildridillä ei ollut enempää kysymistä, mutta hän rupesi kädenlappeellaan silittämään penkkiä, jolla istui.