— Oletko ollut isoäidin luona? kysyi äiti, häntä alkoi peloittaa.
Ei, hän ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä oli erityistä asiaa tänne ja nyt ei juuri käynyt odottaminen kauvempaa.
— Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan, pääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja silmät maassa.
Vanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään suurin, rukoilevin katsein.
— Mikä on, lapseni? sanoi äiti peloissaan vastaan.
— Minä olen kihloissa, sanoi Mildrid, painaen alas päänsä ja purskahti itkuun.
Kovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta! Kalpeina, äänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen Mildrid, jonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat niin usein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä neuvoa ja heidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä, sen joka myöskin ratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden. Mildrid tunsi samassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään liikkui ja pelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä:
— Kenen kanssa sitte, lapseni?
Pitkän äänettömyyden perästä tuli vastaus kuiskaten:
— Hans Haugenin kanssa.