Siinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa Haugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen oli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi taasen heidän ajatuksensa; hän istui liikkumattomana, odottaen tuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti:
— Emme tunne tätä miestä — en minä enempää kuin äitisikään. — Emme myöskään ole tietäneet, että sinä hänet tunsit.
— Minä en minäkään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid.
Hämmästyneet vanhemmat katsoivat toisiinsa.
— Kuinka tämä sitte on tapahtunut? Äiti sitä kysyi.
— Niin, sitä en itsekään tiedä, sanoi Mildrid.
— Mutta, rakas lapsi, toki ihmisen pitää osata itsensä hallita!
Mildrid ei vastannut.
— Me ajattelimme sinusta, lisäsi isä sävyisästi, — että saisimme luottaa sinuun.
Mildrid ei vastannut.