— Mutta kuinka se tapahtui? toisti äiti kiihkeämmin; — täytyy sinun toki se tietää.
— Ei, minä en tiedä sitä … tiedän vaan, etten voinut sille mitään, en voinut… ja hän piteli molemmin käsin kiinni penkistä.
— Herra siunaa ja varjele, mikä sinulle sitte silloin tuli?
Mildrid ei vastannut. Silloin isä taasen tyynnytti keskustelua.
Ystävällisen levollisesti kysyi hän:
— Mikset sinä ole puhunut meille jommalle kummalle, lapseni?
Äitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa:
— Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme eläneet niin yksinämme — ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua, Mildrid; sillä sinä olet ollut meille kallein.
Mildrid ei enään tuntenut sijaa, missä istui.
— Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät.
Isä se puhui. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti sattuneet vähemmin kovasti.