— En minä jätä teitä, kangersi Mildrid.
— Älä puhu sellaisia, sanoi isä nyt entistä vakavammin; — sillä sinä olet jo jättänyt meidät.
Mildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei osannut sitä selvittää. Äiti sanoi:
— Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet lastemme kanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? — Ensimäisessä koettelemuksessa — hän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää. Mutta nyt ei Mildrid enään jaksanut kestää: … minä en tahdo tuottaa teille surua … minä vaan en voinut … ei, minä en voinut! hän heittäytyi pöytää vastaan käsivartensa varaan ja nyyhkytti.
Kumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa katumukseen, jota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa hiljaista. Tätä hiljaisuutta olisi voinut kestää kauvan; mutta Hans Haugen tunsi vuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua. Metsästäjän tarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan ja hän karkasi ylös; pian kuuluivat hänen keveät askeleensa etehisestä. Hän koputti; kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei sanonut: "sisään!" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten takaa; ovi avautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea, kalpeana, mutta levollisena; hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää heiluttaen Mildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa huomatakseen, että koira seurasi.
— Hyvää päivää, sanoi hän.
Mildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi häneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa olivat poissa, hän oli oikeassa, niin, hän oli oikeassa — tulkoon nyt, mitä Jumala tahtoo antaa.
Kukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt häntä peremmälle.
— Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi seisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta pari kertaa, jatkoi hän, mutta kamppaillen: — minä seurasin Mildridiä tänne; — sillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun.
Täytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään ja tämä sanoi vihdoin, että se oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää, miten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut sitä selittää.