— Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, — sillä minä olen 28 vuoden vanha ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en koskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin, enään osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut ei, — niin, en tiedä — mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi ollut paljoa mihinkään.
Hiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvää; Mildrid vapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat toiseen valoon. Hans seisoi lakki päässä, sillä siellä laaksossa ei vieraan ollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt hän ehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli käsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati kohteliaisuutta.
— Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, — niin ei kukaan meistä ollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin.
— Se on ehkä totta; mutta olenhan minä sitte sitä vanhempi, vastasi Hans, — eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia — ja apua minulla on yllin kyllin.
Vanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen.
— Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä epäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti.
— On, vastasi Hans; — minä en kosi taloa.
Hän punastui; samaten Mildrid.
Jos talo olisi vaipunut maan alle, eivät vanhemmat olisi voineet hämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät sitä, että talo ylenkatsottiin, — ja Mildridin vaikeneminen osoitti, että hän oli samaa mieltä. Tämä nuorten päätös asetti joka tapauksessa vanhemmat jonkun verran ulkopuolelle ratkaisua; he tunsivat nöyryytystä.
— Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa nuhdellen ja se sattui.