Mutta Hans riensi hänen avukseen.
— Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin, jättää vanhempansa! — Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: — eihän matka ole pitkä; täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännes penikulmaa Haugeniin.
Mutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu sanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta. Nuorten päätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hyljätyt ja petetyt. Kyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin toimeen: matkustajat olivat antaneet paikalle mainetta; siitä oli puhuttu lehdissäkin; — mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se sentään liikaa, että Mildrid, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun retken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten asianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat vaan kaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät pitäneet. He vaihtoivat sentähden merkitsevän katseen ja isä sanoi sävyisästi:
— Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa vastausta.
— Ei, sanoi äitikin, — me emme olleet odottaneet saavamme kuulla niin suurta uutista — eikä sillä tavalla.
Hans odotti hiukan ennenkuin sanoi:
— Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei kumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä? Sillä lailla se nimittäin tapahtui. — Me emme sitte osanneet tehdä muuta kuin tulla paikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme. — Te ette saa katsoa asiaa liian ankarasti.
Tämän perästä ei heidän menettelystään oikeastaan osannut sanoa mitään ja Hansin levollinen käytös teki sen vieläkin todemmaksi. Isä huomasi kun huomasikin, ettei hän voinut pitää puoliaan häntä vastaan, niin vähän itseluottamusta kuin hänellä oli, ja sentähden hän kaikin voimin koetti päästä irti asiasta.
— Me emme tunne sinua, sanoi hän ja katsoi vaimoonsa; — meidän täytyy ajatella asiaa.
— Niin, se on varmaan parasta, arveli Randi; — sillä täytyyhän meidän tuntea se, jolle lapsemme annamme.