Mildrid tunsi loukkauksen näissä sanoissa, mutta katsoi rukoillen
Hansiin.
— Se on totta, vastasi Hans ja rupesi kiertelemään pyssyä toisessa kädessään, — vaikken luule paikkakunnalla olevan montakaan, joita tunnetaan enemmän kuin minua. Mutta ehkä joku on puhunut minusta pahaa?
Hän nosti heihin katseensa. Mildridiä hävetti vanhempien puolesta ja nämä tunsivat ehkä itsekin herättäneensä epäluuloa, jota eivät he tahtoneet.
— Ei, me emme ole kuullut sinusta mitään pahaa, sanoivat he sentähden molemmat yhtaikaa ja äiti riensi lisäämään, että he todella eivät tunteneet häntä, sillä he olivat niin harvoin kuulleet mitään Haugenin väistä.
Hän ei tarkoittanut pahaa; mutta vasta kun sanat olivat päässeet hänen huuliltaan, huomasi hän, ettei sitä olisi pitänyt sanoa ja hän huomasi sekä miehestään että Mildridistä, että he olivat samaa mieltä. Vastausta täytyi jonkun aikaa odottaa.
— Jollei Tingvoldin suku ole kuullut mitään Haugenin väistä, niin ei syy ole meidän; — sillä me olemme olleet köyhiä ihmisiä viime vuosiin asti.
Nämä harvat sanat sisälsivät soimauksen, jonka he kaikki kolme tunsivat oikeutetuksi pohjaa myöten. Mutta miehen ja vaimon mieleen ei milloinkaan ollut juolahtanut, arkoina ja oman surunsa vallassa kun olivat eläneet, että he tässä olivat laiminlyöneet velvollisuuden; eivät he koskaan ennenkuin nyt, olleet ajatelleet, ettei köyhien sukulaisten Haugenilla olisi pitänyt kärsiä heidän onnettomuuksiensa takia, sillä olivathan he aivan syyttömät. He katselivat hämillään toisiinsa ja jäivät sitte istumaan kukin haaralleen, todella häpeissään. Hans oli lausunut sanat ystävällisesti, vaikka emännän vastaus oli mahtanut häntä ärsyttää. Molemmat tunsivat sentähden, että mies heidän edessään mahtoi olla kelpo ihminen ja että tässä kaksinkerroin oli hyvityksen varaa. Sentähden virkkoi isä:
— Anna meille vähän enemmän aikaa; etkö sinä voi jäädä tänne syömään kanssamme? Niin voimme hiukan puhua.
— Tule peremmälle istumaan, lisäsi äiti. Molemmat nousivat.
Hän laski pyssyn lakkineen käsistään ja astui sinne missä Mildrid istui, joka paikalla nousi; hän ei itsekään tietänyt miksi. Äiti sanoi, että oli paras katsoa keittiöön ja läksi. Isä näytti haluavan tehdä seuraa; mutta Mildrid ei tahtonut olla yksin Hansin kanssa niin kauvan kuin vanhemmat kielsivät suostumuksensa, joten hän läksi toista ovea kohti; he näkivät hänen sitte astuvan pihan poikki isoäidin luo. Silloin ei isäntä voinut jättää Hansia yksin, joten hän palasi ja istuutui.