Molemmat miehet juttelivat sekalaisista asioista; ensinnä metsästyksestä ja heidän puuhistaan tunturilla kesämajoissa, niiden tuottamista ansioista j.n.e. Sitte he siirtyivät Haugeniin ja matkustavaisiin siellä ja maanviljelykseen, ja kaikesta sai sen käsityksen, että Haugenilla nyt elettiin hyvin ja että siellä oli sangen vilkasta. Äiti kulki päivällisaskareissaan edestakaisin, joten hän usein kuunteli, ja molemmista vanhuksista saattoi nähdä, että he arkailtuaan vähitellen olivat käyneet turvallisemmiksi; sillä kysymykset olivat tulleet likeisemmiksi.
Huomattiin kuinka sivistyneesti Hans käyttäytyi päivällispöydässä. Hän istui seinän luona, ihan vastapäätä äitiä ja Mildridiä; isä istui päässä kunniasijalla. Väki oli syönyt keittiössä, jossa heidän itsensä muuten oli tapana syödä väen kanssa, mutta asia kyllä oli se, etteivät he tänään mielellään tahtoneet näyttää Hansia. Pöydässä tunsi Mildrid, että äiti katsoi häneen, kun Hans hymyili. Hän oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden kasvot ovat vakavat, mutta jotka hymyillessä käyvät hyviksi. Monta tällaista asiaa liitti Mildrid itsekseen siihen summaan, jonka tahtoi saada kokoon. Mutta sen turvallisemmalta ei hänestä kuitenkaan tuntunut kuin että jännitys huoneessa kävi hänelle liian suureksi, joten hän puolestaan halusi pois ja läksi aterian jälkeen taasen isoäidin luo.
Miehet menivät nyt kävelemään maille, kuitenkin niin, etteivät joutuneet sinne, missä työväki oli tai niin, että isoäiti saattoi heidät nähdä. Myöhemmin istuutuivat he tupaan ja silloin oli äitikin valmis ja saattoi olla mukana. Vähitellen kävi keskustelu tutunomaisemmaksi, kuten odottaa sopi, ja ajan kuluessa (tosin ei ennenkuin likempänä iltaa), uskalsi äiti pyytää häntä kertomaan, miten hänen ja Mildridin oikein oli käynyt; eihän Mildrid itse ollut osannut antaa mitään tietoja. Ehkäpä lienee äiti kysynyt asiaa naisellista uteliaisuuttaan, mutta Hansille oli kysymys tavattoman tervetullut.
Hän ei kertonut heidän ensi kohtaamisestaan, sillä sitä hän ei voinut; mutta laveasti ja syvän iloisena kertoi hän eilispäivästä, Beretistä, joka pikamarssissa nouti hänet, sentähden että Mildrid virui sieluntuskissa vanhempien takia; ja kun hän pääsi Mildridiin itseensä ja kuvasi hänen pakoansa vanhempien luo ja kuinka hänen, sekä hengen että ruumiin puolesta näännyksissä oli täytynyt levätä ja nukkua hyljättynä ja onnettomana uneen, — silloin tunsivat vanhukset taasen lapsensa. Ja melkeinpä he mielestään, varsinkin äiti, jo olivat olleet liian ankarat.
Mutta kertoihan poika, kertoessaan Mildridistä, tietämättään itsestään; sillä Hansin rakkaus Mildridiin loisti hänen joka sanastaan ja tuotti vanhemmille iloa. Hanskin tunsi sen lopulta ja ilostui ja vanhukset, jotka olivat tottumattomat tällaiseen tasaiseen suoruuteen ja miehekkyyteen, olivat todella onnelliset. Tämä onnen tunne nousi nousemistaan, joten äiti ehdottomasti tuli hymyillen kysyneeksi:
— Olette jo taitaneet päästä häihin asti — ennenkuin meiltä kummaltakaan on kysytty?
Isä hymyili hänkin, edistääkseen kysymystä ja Hans vastasi, koska tilaisuus sattui, hiljaa hyräillen yhtä morsiusmarssin säettä:
"Viulu soi, viulu soi, kiire on mun ja sun!"
— ja hymyili; mutta kääntyi vaatimattomuuttaan samassa puhumaan muusta. Kerran hän tuli katsoneeksi Randiin ja näki, että hän oli ihan kalpea. Heti paikalla hän huomasi tehneensä hullusti muistuttaessaan tuota nuottia, ja juuri nyt. Endrid katseli säikähdyksissään vaimoaan, jonka mielenliikutus kasvamistaan kasvoi, kunnes se joutui sellaiseen käyntiin, ettei hän voinut olla huoneessa, hän nousi ja läksi.
— Kyllä minä nyt tein hullusti, sanoi Hans peloissaan.