Ja poika meni palvelukseen tytön isälle eikä poistunut tytön luota koko pitkään päivään. Kerran oli hän ihan puhumaisillaan: suu oli jo auki, mutta samassa lensi suuhun suuri kärpänen. — "Kunhan ei vaan kukaan tulisi ja veisi häntä minulta", ajatteli poika. Mutta ei kukaan tullut häntä viemään; sillä hän oli niin pieni.
Mutta yksi tuli sittenkin; sillä hän oli hänkin pieni. Poika kyllä huomasi hänen tarkoituksensa ja kun he yhdessä menivät porstuaan, pisti poika silmänsä avaimenreiälle. Nyt se kosi, se poika, joka oli sisäpuolella; "voi minua tyhmyriä, joka en ole pitänyt kiirettä!" ajatteli poika. Sisäpuolella olija suuteli tyttöä keskelle suuta. — "Mahtoi maistua hyvältä", ajatteli poika. Mutta sisäpuolella olija otti tytön polvilleen. "Voi tätä maailmaa!" sanoi poika ja itki. Tämän kuuli tyttö ja meni ovelle. "Mitä sinä tahdot minusta, paha poika, kun en koskaan saa sinulta rauhaa?" — "Minäkö? — Minä vaan pyytäisin saada olla nuodemiehenäsi."—"Ei, veljeni tulevat nuodemiehiksi", vastasi tyttö ja läiskäytti oven kiinni.
Siinä sitä sitte oltiin.
Tytöt nauroivat kovasti sitä tarinaa ja viskasivat sen perässä paljon pähkinännöyhtää.
Kummisetä tahtoi Eli Böeniä kertomaan. Mitä sitte? Sitä mitä hän tuolla mäellä oli kertonut hänelle, viimein kun hän heillä kävi ja Eli antoi hänelle uudet sukkasiteet. Kului hyvän aikaa ennenkuin Eli pääsi alkuun, sillä hän nauroi niin kovasti, mutta sitte hän kertoi:
— Tyttö ja poika kulkivat yhdessä samaa tietä. "Kas vaan tuota rastasta, joka seuraa meitä", sanoi tyttö.
— "Minua se seuraa", sanoi poika. — "Yhtä hyvin se voi seurata minua", vastasi tyttö. — "Pian se nähdään", arveli poika; "mene sinä nyt alatietä ja minä menen ylätietä, niin tapaamme tuolla ylhäällä". Niin he tekivätkin. — "Eikö se nyt seurannut minua?" kysyi poika, kun he tapasivat. "Ei, minua se seurasi", vastasi tyttö. — "Sitte niitä täytyy olla kaksi." He astuivat taas yhdessä jonkun matkaa; mutta silloin oli vain yksi lintu; poika väitti sen lentävän omalla puolellaan, mutta tyttö väitti sen lentävän omallaan. "Vähät minä koko rastaasta", sanoi poika. "Vähät minäkin", vastasi tyttö.
Mutta samassa kun he tämän olivat sanoneet, hävisikin rastas. "Se oli sinun puolellasi", sanoi poika. "Ei, kiitoksia vaan; minä näin selvästi, että se oli sinun puolellasi. — — Mutta tuossa! tuossahan se taas on!" huusi tyttö. "Niin, se on minun puolellani!" huusi poika. Mutta silloin tyttö suuttui. "Ei, totta totisesti! Jos minä vielä viitsin kävellä sinun kanssasi, niin maa minut nielköön!" ja tyttö meni omaa tietään. — Silloin hävisi rastas pojalta ja kulku kävi niin ikäväksi, että hän rupesi huutamaan. Tyttö vastasi. "Onko rastas sinun luonasi?" kysyi poika. "Ei, mutta onko se sinun luonasi?" — "Ei ole; sinun täytyy tulla tänne takaisin, niin ehkä se tulee mukaan." Ja tyttö tuli takaisin; he ottivat toisiaan kädestä ja astelivat yhdessä. "Kvit, kvit, kvit, kvit!" pani tytön puolella. "Kvit, kvit, kvit, kvit!" pani pojan puolella. "Kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit, kvit!" pani joka puolella ja kun he rupesivat katsomaan, oli heidän ympärillään sata tuhatta miljoonaa rastasta. "Kas kuinka kaunista!" sanoi tyttö ja katsoi poikaan. "Oi Jumala sinua siunatkoon!" sanoi poika ja taputti tyttöä.
Tämä kertomus oli kaikkien tyttöjen mielestä niin kaunis.
Sitte ehdotti kummisetä, että he kertoisivat mitä unia olivat nähneet yöllä, niin hän päättäisi kuka oli nähnyt kauneimman unen. Ei, he nyt kertoisivat mitä unia he olivat nähneet! Ei! eikä naurusta ja supatuksesta tahtonut loppua tulla. Mutta sitte rupesi toinen toisen perästä arvelemaan, että hän sinä yönä oli nähnyt niin kauniin unen ja toiset taas ettei se kuitenkaan saattanut olla niin kaunis kuin se, jonka he olivat nähneet. Ja vihdoin tuli heille kaikille halu kertoa unensa. Mutta ei ääneen; ja yhdelle ainoalle eikä suinkaan kummisedälle. Arne istui niin hiljaa tuolla kukkulalla ja hänelle he sitte päättivät sen kertoa.