Arne istui pähkinäpuun alle ja ensimäinen kertojatar tuli hänen luokseen. Kauvan hän mietti, mutta kertoi sitte:
— Minä näin sellaista unta, että seisoin suuren veden varrella. Silloin minä näin jonkun kävelevän veden päällä, jonka nimeä en tahdo sanoa. Hän astui suureen lumpeeseen ja istui siinä ja lauloi. Mutta minä nousin sellaiselle suurelle lehdelle, jommoiset lumpeessa on ja jotka uiskentelevat levällään; sillä päätin soutaa hänen tykönsä. Mutta heti kun minä olin päässyt lehdelle, rupesi se vaipumaan ja minä pelästyin kovasti ja itkin. Silloin hän tuli soutaen lumpeenkukassa —, nosti minut luokseen ja me sousimme yli koko veden. — Eikö se ollut kaunis uni?
Tuli se pikkuinen, joka oli kertonut sen pikkuisen tarinan.
— Minä näin sellaista unta, että olin saanut kiinni pienen linnun ja minä olin niin iloissani enkä ensinkään olisi tahtonut päästää sitä irti, ennenkuin olin päässyt kotiin tupaan. Mutta siellä minä en uskaltanut päästää sitä, sillä isä ja äiti olisivat voineet pyytää minua päästämään sen ulos taas. Minä menin sen kanssa luhtiin; mutta siellä hiiviskeli kissa enkä minä uskaltanut päästää sitä irti sielläkään. Silloin en tietänyt muuta neuvoa kuin menin latoon; herranen aika, siellä oli niin paljon rakoja, että se saattoi lentää tiehensä! Ei auttanut muu kuin mennä pihamaalle taas ja siellä näytti minusta seisovan joku, jonka nimeä en tahdo mainita. Hän seisoi siellä ja leikitteli suuren, suuren koiran kanssa. "Mieluummin minä leikittelisin tuon lintusi kanssa", sanoi hän ja tuli hyvin likelle minua. Mutta minusta tuntui, että läksin pakoon ja sekä hän että suuri koira perässä; ja minä juoksin ympäri koko pihamaan; mutta samassa avasi äiti porstuan oven, — vetäisi minut sisään ja paiskasi kiinni oven. Mutta ulkopuolella seisoi poika ja nauroi, kasvot kiinni ruudussa. "Kas tässä lintu!" sanoi hän — ja ihmettä! hänellä oli lintu! — Eikö se ollut herttainen uni?
Sitte tuli se tyttö, joka oli kertonut rastaista. Eliksi ne olivat häntä sanoneet. Se oli sama Eli, jonka Arne silloin illalla oli nähnyt veneessä ja vedessä. Hän oli sama, eikä kuitenkaan sama, hän istui siinä niin täysikasvaneena ja kauniina, hienokasvoisena ja hoikkaruumiisena. Hän nauroi niin kovasti ja sentähden kesti kauvan ennenkuin hän pääsi alkuun; mutta sitte hän kertoi:
— Minä olin niin kovasti iloinnut siitä, että tänään pääsisin pähkinämetsään ja sentähden minä yöllä näin unta, että istuin täällä mäellä. Aurinko paistoi ja sylini oli täynnä pähkinöitä. Mutta pähkinöiden joukkoon oli tullut pieni orava ja se istua kenotti sylissäni ja söi kaikki pähkinät. — Eikö se ollut herttainen uni?
Ja Arnelle kerrottiin muitakin unia; mutta sitte hänen piti sanoa mikä oli kaunein. Hän pyysi pitkää miettimisaikaa ja sillaikaa läksi kummisetä tyttöjoukon kanssa talolle ja Arnen piti tulla perässä. He hyppelivät alas mäkeä, järjestyivät tasangolle tultuaan riveihin ja lauloivat kulkiessaan taloa kohti.
Arne viipyi paikoillaan, laulua kuunnellen; aurinko paistoi suoraan tyttöparveen; valkoiset paidanhihat heloittivat; toinen tyttö kävi kiinni toisen vyötäisiin; he karkeloivat niityn poikki ja kummisetä perässä keppineen siksi että he tallasivat heinän. Arne ei enään ajatellut unia; pian ei hänen ajatuksensa enään seurannut tyttöjä. Hienojen auringonsäikeiden lailla levisivät hänen ajatuksensa laakson yli ja itse hän istui kummulle ja kehräsi. Ennenkuin hän tiesikään oli hän joutunut tiheään raskasmielisyyden verkkoon; hän ikävöi maailmalle, hän ei ikinä ollut niin ikävöinyt kuin nyt. Hän teki itselleen lujan lupauksen, että hän heti kotiin palattuaan puhuu äidin kanssa, käyköön sitte kuinka käy!
Hänen ajatuksensa kävivät yhä voimakkaammiksi ja tunkeutuivat lauluun "tunturin tuolle puolen". Niin nopeasti eivät sanat milloinkaan olleet tulleet eivätkä ne koskaan olleet järjestyneet niin varmasti; ne olivat miltei kuin tytöt, jotka istuivat piirissä kummulla. Hänellä oli taskussa paperipala ja hän kirjoitti polvensa päällä, ja kun hän oli kirjoittanut laulun valmiiksi, nousi hän kuin keventyneenä, hän ei tahtonut ihmisten joukkoon, vaan läksi kotiin metsätietä, vaikka tiesikin sen vievän koko yön. Kun hän ensi kertaa matkalla istuutui lepäämään, aikoi hän ottaa esiin laulun antaakseen sen soida yli maiden; mutta hän oli unohtanut sen sinne, missä hän oli sen tehnyt. —
Yksi tytöistä etsi häntä kummulta, ei tavannut häntä, vaan laulun.