KYMMENES LUKU.

Ei ollut niin helppoa puhua äidille kuin Arne oli ajatellut. Hän viittasi Kristianiin ja kirjeisiin, joita ei koskaan kuulunut; mutta äiti läksi hänen luotaan ja kokonaisiin päiviin hän sitte luuli näkevänsä, että hänen silmänsä olivat punaiset. Hän pani merkille toisenkin asian, sen nimittäin, että hän valmisti harvinaisen hyvää ruokaa.

Eräänä päivänä hänen piti mennä metsään hakemaan puita, tie kulki metsän läpi ja juuri siinä paikassa missä hänen piti hakata, oli ihmisten tapana syksyisin käydä puolassa. Arne oli laskenut kirveen kädestään riisuakseen takkinsa ja oli juuri alkamaisillaan, kun kaksi tyttöä tuli marjatuokkosineen. Arne meni aina mieluummin piiloon kuin tapasi tyttöjä ja niin teki hän nytkin.

— Voi, voi tätä marjojen paljoutta! Eli, Eli!

— Kyllä, rakas ystävä, minä näen ne!

— Mutta älä nyt mene kauvemma! täällä on monta tuokkosellista!

— Minusta tuntuu siltä kuin pensaassa olisi kahissut.

— Hui! oletko hullu!

Ja tytöt karkasivat toistensa syliin. He seisoivat pitkän aikaa niin hiljaa, että he tuskin vetivät henkeään.

— Ei siellä mitään ole; poimitaan pois!