— Oletko hullu! A—i! Kuule, Eli! — Jos hän panee kädet ympärilleni!
Tyttö pisti päänsä piiloon. Seurasi paljon naurua, sitte kuisketta ja supatusta.
Tytöt menivät pian menojaan; he eivät olleet nähneet Arnea enempää kuin takkia ja kirvestäkään, ja Arne oli siitä iloissaan.
Muutaman päivän perästä teki hän Ylimaan Nuutin Kampenin torppariksi.
— Sinun ei enään pidä olla yksin, sanoi Arne.
Itse puolestaan ryhtyi Arne säännölliseen työhön. Hän oli aikaiseen oppinut käyttämään käsisahaa, sillä hän oli paljon ollut rakentamassa kotirakennuksia. Hän tahtoi nyt kehittää tätä taitoaan sillä hän tunsi että määrätty ammatti on hyvä; hyvä oli myöskin päästä ihmisten joukkoon ja niin muuttunut hän vähitellen oli, että hän ikävöi ihmisiä, kun hän jonkun aikaa oli ollut itsekseen. Kävi niin, että hän sinä talvena vähän aikaa oli pappilassa työssä ja siellä olivat tytöt usein yhdessä. Heitä katsellessaan ajatteli Arne, että kuka nykyään mahtaa kosia Eli Böeniä.
Kerran ajomatkalla joutui hän pappilanneidin ja Eli Böenin kuskiksi; hänellä oli hyvät korvat, mutta hän ei kuitenkaan koskaan voinut kuulla mistä he puhuivat; välistä puhui Matilda hänelle; silloin Eli nauroi ja pisti päänsä piiloon. Matilda kysyi oliko totta, että hän osasi tehdä runoja.
— Ei, vastasi hän nopeasti; silloin tytöt molemmat nauramaan, puhumaan ja nauramaan. Senjälkeen ei Arne ollut heille hyvillään. Hän ei ollut heitä näkevinään.
Kerran istui hän väentuvassa, kun siellä tanssittiin; Matilda ja Eli tulivat molemmat sinne katsomaan. He seisoivat nurkassa ja kiistelivät jostakin; Eli ei tahtonut, mutta Matilda tahtoi ja hän pääsi voitolle. Sitte he molemmat tulivat Arnen luo, niiasivat ja kysyivät osaako hän tanssia. Hän vastasi ei ja he kääntyivät molemmat pois, nauroivat ja juoksivat tiehensä. Olipa siinä alituista nauramista, ajatteli Arne ja kävi totiseksi. Mutta papilla oli pieni kasvattipoika, noin kymmenen tai kahdentoista vanha, ja hänestä Arne paljon piti; se poika opetti Arnen tanssimaan, kun ei kukaan nähnyt.
Elillä oli pieni veli, samanikäinen kuin papin kasvattipoika. He olivat leikkikumppaneita ja Arne teki heille kelkkoja, suksia, pauloja ja puheli heidän kanssaan heidän sisaristaan, varsinkin Elistä. Eräänä päivänä toi Elin veli sanan, ettei pidä käydä niin tukka pörrössä.