— Kuka niin sanoi?
— Eli sanoi; mutta hän kielsi sanomasta, että hän oli sen sanonut.
Muutamia päiviä myöhemmin lähetti Arne sanan, ettei Eli nauraisi niin paljon. Poika toi taas sen sanan, että Arne toki nauraisi vähän enemmän.
Kerran pyysi poika jotakin, jota Arne oli kirjoittanut. Arne antoi hänelle eikä ajatellut asiaa pitemmältä. Hetkisen perästä tahtoi poika ilahuttaa Arnea sillä tiedolla, että molemmat tytöt niin kovasti pitivät hänen kirjoituksestaan.
— Ovatko he sitte nähneet sen?
— Ovat, heillehän minä sitä pyysin.
Arne pyysi poikia tuomaan jotakin, jota sisaret olivat kirjoittaneet; he tekivät työtä käskettyä; Arne korjasi karkealla lyijykynällä kirjoitusvirheitä; hän käski poikia panemaan paperin sellaiseen paikkaan, että sen helposti löysi. Sitte hän tapasi paperin takkinsa taskusta, mutta alle oli kirjoitettu: "ylpeän kulkuripojan korjaama".
Päivää myöhemmin päätti Arne työnsä pappilassa ja läksi kotiin. Niin lempeänä kuin sinä talvena, ei äiti ollut häntä nähnyt kuin tuona surullisena aikana heti isän kuoleman jälkeen. Hän luki hänelle saarnan, meni hänen mukaansa kirkkoon ja oli hänelle hyvin hyvä. Mutta hän kyllä tiesi tämän kaiken tapahtuvan pääasiallisesti siksi, että Arne toivoi hänen suostumustaan lähteäkseen matkalle, kun kevät tuli. Eräänä päivänä tuotiin hänelle sitte sana Böeniltä, että hän tulisi sinne sahaustöihin.
Arne ihan pelästyi ja vastasi tulevansa, ikäänkuin ei hän olisi ajatellut sitä sen enempää. Heti kun sanan tuoja oli mennyt, sanoi äiti:
— Syystä sinä hämmästyt! Böenistä?