— Onko se sitte niin ihmeellistä? kysyi Arne, mutta ei katsonut häneen.
— Böeniltä! huudahti äiti toisen kerran.
— No, miksei yhtä hyvin kuin jostakin toisesta talosta? ja Arne katsahti häneen.
— Böenistä ja Birgit Böeniltä! — Baardhan löi isäsi raajarikoksi ja
Birgitin tähden!
— Mitä sinä sanot? huusi jo poikakin. — Baard Böenkö sen teki?
Poika ja äiti seisoivat toisiinsa tuijottaen. Heidän välillään vyöryi kokonainen elämä ja hetkisen ajan saattoivat he nähdä sen mustan langan, joka kaiken matkaa oli venymistään venynyt eteenpäin. Myöhemmin rupesivat he puhumaan isän mahtavista päivistä, jolloin vanha Eli Böen itse kosi häntä Birgit tyttärelleen ja sai rukkaset; he kävivät läpi kaiken, siihen asti, jolloin Niilo kaatui ja molemmat tulivat siihen johtopäätökseen, että Baardin syy oli ollut sangen pieni. Mutta hän, hän joka tapauksessa oli lyönyt isän piloille.
— Enkö minä vieläkään ole päässyt isästä? ajatteli Arne ja päätti samassa hetkessä mennä.
Kun Arne, saha olalla, asteli jään poikki Böeniä kohti, oli talo hänestä kauniin näköinen. Asuinrakennus näytti yhä vastamaalatulta; häntä hiukan paleli ja ehkäpä se siksi tuntui niin hauskalta. Hän ei heti mennyt sisään, vaan sille puolelle missä navetta oli; siellä seisoi parvi paksuvillaisia vuohia kalvamassa kuorta havunoksasta; karjakoira juoksi edestakaisin ladon siltaa ja haukkui, ikäänkuin itse paholainen olisi tullut taloon, mutta heti kun Arne pysähtyi; heilutti se häntäänsä ja antoi silittää selkäänsä. Kyökin ovi oli talon ylemmällä puolella, se aukeni usein ja joka kerta katsahti Arne sinne; mutta sieltä tuli joko karjapiika maitoastioineen tai kyökkipiika kaatamaan jätteitä vuohille. Ladossa puida jyskytettiin ja vasemmalla, puuliiterin edustalla, seisoi poika hakkaamassa puita; hänen takanaan oli halkopinoja. — Arne pani sahan käsistään ja meni kyökkiin; permannolla oli valkoista hiekkaa ja pieneksi hakattua katajaa oli siroteltu päälle; seinillä oli hohtavia kuparikattiloita ja kiviastioita rivissä. Keitettiin paraikaa päivällistä. Arne pyysi saada puhutella Baardia.
— Menkää tupaan! sanoi joku ja viittasi.
Arne meni; ovessa ei ollut linkkua, vaan messinkikääkä; siellä sisällä oli valoisaa ja maalattua, katossa paljon ruusuja, kaapit pantuina punaisiksi ja omistajan nimi mustana, samoin makuusija, laidoissa siniset raidat. Uunin luona istui harteva, lempeäkasvoinen mies, jolla oli pitkä, keltainen tukka, ja pani vanteita pyttyihin; pitkän pöydän ääressä istui pitkä, solakka vaimo, myssy päässä, vaatteet ruumista myöten; hän eroitteli jyviä kahteen läjään. Paitsi näitä molempia ei tuvassa ollut ketään.