— Veisaa virsi! ja Arne veisasi palasen rippivirrestä. Lopetettuaan kuuli hän Elin itkevän eikä enään uskaltanut veisata, mutta vähän ajan perästä sanoi Eli:
— Veisaa vielä toinen! ja Arne veisasi toisen, nimittäin sen, jota veisataan, kun lapset ovat alttarin juurella.
— Kuinka paljon asioita minä olen ajatellut täällä maatessani, sanoi
Eli.
Arne ei osannut vastata mitään, hän kuuli vaan Elin hiljaa itkevän pimeässä. Seinällä tikutti kello, narahti ennen lyömistään ja löi sitte. Eli veti pari kertaa hitaasti henkeään, ikäänkuin keventääkseen rintaansa ja sanoi sitte:
— Ihminen tietää niin vähän, ei tunne isää eikä äitiä. — En ole ollut heille hyvä, — ja siksi tuntuu niin kummalliselta kuulla rippivirttä.
Pimeissä puhuessaan käyvät ihmiset aina totuudenmukaisemmiksi kuin silloin kun näkevät toistensa kasvot; he käyvät myöskin avomielisemmiksi.
— Se oli hauska kuulla, vastasi Arne; hän muisteli mitä Eli oli sanonut silloin kun tuli kipeäksi. Elikin ymmärsi sen ja sanoi sentähden:
— Jollei tämä nyt olisi tullut minulle, niin Jumala tiesi miten kauvan olisin saanut etsiä ennenkuin löysin äidin.
— Onko hän nyt puhunut kanssasi?
— Joka päivä; hän ei muuta ole tehnytkään.