Eli oli sairauden jälkeen hyvin väsynyt. Äiti istui hänen luonaan yöt päivät eikä koskaan ollut alhaalla; isä teki sinne ylös jokapäiväisen retkensä, sukkasillaan, lakki laskettuna oven taakse. Arne oli vielä talossa. Hän ja isä istuivat illoin yhdessä; Arne oli niin ruvennut pitämään Baardista. Baard oli lukenut, syvämietteinen mies, mutta ikäänkuin hiukan arka. Kun Arne auttoi häntä ja kertoi hänelle mitä hän ei ennen tietänyt, niin oli Baard hyvin kiitollinen.
Eli saattoi pian viettää jonkun hetken istuallaan ja parantumisen edistyessä tuli hänelle kaikellaisia päähänpistoja. Eräänäkin iltana, kun Arne istui sen huoneen alapuolella missä Eli makasi, ja lauleli kovalla äänellä, tuli äiti alas Elin puolesta kysymään, eikö hän tulisi ylös laulamaan, että hän kuulisi sanat. Arne kyllä oli siellä alhaallakin istuessaan laulanut Elille; sillä kun äiti tämän sanoi, kävi hän punaiseksi ja nousi, ikäänkuin kieltääkseen tekonsa, vaikkei kukaan ollut häntä siitä syyttänyt. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi vältellen, että hänhän osasi niin vähän lauluja. Mutta äiti arveli ettei se siltä näyttänyt, kun hän oli yksikseen.
Arne suostui ja läksi. Hän ei ollut nähnyt Eliä sen päivän jälkeen, jolloin hän oli ollut auttamassa kantamaan häntä ylös; hän tunsi, että tyttö mahtaa olla hyvin muuttunut ja se häntä ikäänkuin hiukan peloitti. Mutta kun hän hiljaa avasi oven ja astui sisään, oli huoneessa pilkkosen pimeä eikä hän nähnyt mitään. Hän seisahtui ovelle.
— Kuka siellä on? kysyi Eli hiljaa, mutta selvästi.
— Arne Kampen, vastasi hän varovaisesti, jotta sanat saisivat lempeän sävyn.
— Olit hyvä, kun tulit.
— Kuinka sinä jaksat, Eli?
— Kiitos, paremmin… Istu, Arne, sanoi hän hetken perästä ja Arne hapuili tuolille, joka oli vuoteen jalkapuolella. — Teki niin hyvää kun sinä lauloit, laulathan sinä minulle täälläkin hiukan.
— Kunhan minä vaan osaisin jotakin, joka sopisi tänne.
Vähän aikaa oli hiljaista, sitte sanoi Eli: