Kauvan hän istui vaiti; Arne jo ajatteli hänen itkevän; mutta hän ei itkenyt. Ääni vaan oli tavallista lempeämpi, kun hän jatkoi:
— Alussa hän oli hiljainen ja hyvin surullinen. Minä en tietänyt mitään, millä lohduttaa ja sentähden vaikenin. Aika-ajoin tuli hänelle tämä komentamisen pää, jonka ehkä olet huomannut; olihan se jonkinlaista toismuutetta ja sentähden vaikenin silloinkin. — Mutta oikein iloista päivää ei minulla ole ollut sitte kun naimisiin menin, ja minä olen nyt ollut naimisissa noin kaksikymmentä vuotta.
Hän taittoi kapulan kahtia ja jäi hetkiseksi katselemaan palasia.
— — — Kun Eli tuli suuremmaksi arvelin hänellä olevan hauskempaa vieraitten ihmisten luona kuin täällä. Harvoin minä mitään olen tahtonut, ja enimmäkseen senkin on käynyt hullusti — niin nytkin. Äiti ikävöi lasta, vaikka vain aalto oli eroittamassa ja vihdoin minä huomasin, ettei kaikki siellä pappilassakaan käynyt niin paikalleen, sillä ne pappilanväet ne vasta ovat hyväntahtoisia hupsuja; mutta sen minä huomasin liian myöhään. Nyt ei tyttö enään pidä isästä enempää kuin äidistäkään.
Hän oli ottanut lakin päästään, pitkät hiukset riippuivat silmillä; hän sitaisi niitä syrjään ja pani molemmin käsin lakin päähänsä, ikäänkuin lähteäkseen. Mutta noustakseen piti hänen kääntyä taloon päin ja silloin hän pidättyi ja lisäsi, ylistuvan ikkunaan katsoen:
— Minä luulin olevan parasta, etteivät hän ja Matilda sanoisi toisilleen hyvästi; mutta se oli hullusti. Minä sanoin hänelle, että pieni lintu oli kuollut, sillä olihan se minun syyni ja minä arvelin parhaaksi tunnustaa sen; mutta sekin oli hullusti. Ja niin on aina. Minä olen aina tarkoittanut parasta, mutta aina se on kääntynyt pahaksi, ja nyt on päästy niin pitkälle, että sekä vaimo että tytär puhuvat minusta pahaa ja minä kuljen ihan yksikseni.
Palvelustyttö huusi heille, että ruoka jäähtyy. Baard nousi.
— Hevoset kuuluvat hirnuvan, sanoi hän; — ovat kai ne unohtaneet.
Ja hän läksi talliin antamaan niille heiniä.