— Kai sinä olet sopinut ne asiat Jumalasi kanssa, sinä yhtähyvin kuin isänikin nyt on.
— Niin kyllä; kuinka kukin asiat ottaa, vastasi Baard. — Kun minä löysin tämän kapulan, tuntui minusta niin kummalliselta, että sinun piti tulla tänne päästämään viiriä. Sama se: ennemmin tai myöhemmin, ajattelin.
Hän oli ottanut lakin käsiinsä ja tuijotti sen pohjaan.
Arne ei vieläkään ymmärtänyt hänen tällä tarkoittaneen, että hän nyt aikoi puhua hänen kanssaan hänen isästään. Ei hän edes ymmärtänyt sitä silloinkaan, kun hän jo alkoi, niin vähän oli tämä Baardin kaltaista. Mutta sitä myöten kuin kertomus meni eteenpäin, huomasi hän mitä hänen mielessään oli liikkunut, ja jos hän ennen oli kunnioittanut tätä juroa, mutta läpeensä rehellistä miestä, niin ei kunnioitus suinkaan tämän jälkeen vähentynyt.
— Taisin olla noin neljäntoista vanha, sanoi Baard, pysähtyi, kuten koko kertomuksensakin aikana silloin tällöin, lausui taasen muutaman sanan, mutta pysähtyi aina niin, että koko kertomus sai sen leiman kuin joka sana olisi punnittu. — Taisin olla noin neljäntoista vanha, kun opin tuntemaan isäsi, joka oli saman ikäinen. — Hän oli hyvin hurja eikä kärsinyt ketään yläpuolellaan. Eikä hän koskaan saattanut unohtaa, että minä rippikoulussa olin ensimäisenä ja hän toisena. — Usein hän tarjoutui ottelemaan kanssani, muttei siitä koskaan tullut mitään; luultavasti ei kumpikaan meistä luottanut itseensä.
— Mutta kummaa se on, että hän tappeli joka päivä eikä siitä syntynyt onnettomuutta; sen ainoan kerran, jolloin minä ryhdyin leikkiin, kävi niin hullusti kuin taisi; — mutta ymmärtäähän sen: minä olinkin odottanut kauvan.
Niilo hyppäsi kaikkien tyttöjen perässä ja he hänen perässään. Yhtä ainoaa tyttöä minä tahdoin, mutta sen hän vei minulta, joka tansseissa, joka häissä ja pidoissa; se oli sama, jonka kanssa nyt olen naimisissa. — — — Minun teki monesti mieli koetella voimiani hänen kanssaan sen asian tähden; mutta minä pelkäsin joutuvani tappiolle, sillä tiesin samalla kadottavani tytön. — Kun kaikki muut olivat menneet, nostin minä samat painot, joita hän oli nostanut, potkaisin jalkani yhtä korkealle kattoon kuin hänkin oli potkaissut, mutta kun hän seuraavalla kerralla lennätti tytön käsistäni, en kuitenkaan uskaltanut lähteä hänen kanssaan otteluun — tapahtui se sentään kerran, kun hän nauratti häntä juuri nenäni edessä, että minä otin ison, täysikasvuisen miehen ja laskin hänet kuin huvin vuoksi parrun päälle. Sillä kertaa hän kyllä kalpeni.
Jos hän edes olisi ollut tytölle hyvä; mutta hän petti häntä, iltana toisen perästä. Luulenpa melkein, että tyttö joka kerralta piti hänestä entistä enemmän. — Sitte se viimein tapahtui. Minä ajattelin, että tulkoon mitä tulee. Jumalakaan ei tahtonut, että hän sillä kertaa menisi pitemmälle ja sentähden kaatui hän vähän raskaammin kuin minä olisin suonut. — — Senjälkeen en häntä nähnyt.
He istuivat hyvän aikaa vaiti; vihdoin jatkoi Baard:
— Minä tein taas tarjoukseni. Tyttö ei vastannut myöntäen eikä kieltäen ja minä ajattelin, että asiat myöhemmin paranevat. Me menimme naimisiin, häät olivat laaksossa, erään tädin luona, jonka tyttö peri; paljon meillä oli alkaessamme ja yhä se on kasvanut. Talomme olivat rinnatusten ja sitte ne yhdistettiin, kuten pojasta asti olin ajatellut. — Mutta monet muut asiat eivät menneet ajatukseni mukaan.