Arne tuli usein ajatelleeksi, että oli siellä nyt miehen ja vaimon ja vanhempien ja lasten välillä lausuttu sanoja, joita kauvan oli kannettu mielessä ja joita ei hevillä unohdettaisi. Hän ikävöi pois täältä, vaikka hänen mielensä kyllä teki ensin saada tietää, miten Elin kävi. Mutta saahan sen aina tietää, arveli hän, meni sentähden Baardin luo ja sanoi aikovansa kotiin; olihan työ, jonka tähden hän oli tullut, valmiina. Baard istui hakotukilla, kun Arne tuli tätä sanomaan. Hän istui kumarassa ja piirteli kapulalla lumeen; Arne tunsi kapulan; sillä se oli sama, joka oli pidellyt viiriä. Päätään nostamatta Baard virkkoi:
— Eihän täällä nyt ole hauskaa; — mutta minusta tuntuu siltä kuin ei sinun pitäisi lähteä.
Enempää ei Baard sanonut eikä Arnekaan, hetkisen hän siinä seisoi, meni sitte pois ja ryhtyi johonkin työhön, ikäänkuin olisi ollut sovittu asia, että hän jää.
Myöhemmin, kun Arne kutsuttiin syömään, istui Baard yhä tukilla.
Silloin meni Arne hänen luokseen ja kysyi miten Eli jaksoi.
— Kyllä asiat tänään ovat ihan hullusti, sanoi Baard; — näen äidin itkevän.
Tuntui ihan siltä kuin joku olisi käskenyt Arnea istuutumaan ja hän istuutui vastapäätä Baardia, kaadetun puun kyljelle.
— Olen näinä päivinä paljon ajatellut isääsi, sanoi Baard niin odottamatta, ettei Arne osannut mitään vastata. — Kai sinä tiedät mitä meidän välillämme on ollut.
— Tiedänhän minä.
— Sinä tiedät luultavasti vaan puolet ja syytät ankarasti minua.
Hetkisen perästä vastasi Arne: