Elin tauti ei mennytkään niin pian kuin he ehkä olivat luulleet. Vasta illemmalla he huomasivat, että siitä tulee pitkällinen sairaus, jota hän varmaan jo pitemmän aikaa on koonnut ruumiiseensa, ja Arne kutsuttiin sisään olemaan apuna kantamassa häntä ylös hänen omaan huoneeseensa. Hän ei tullut tajuihinsa, oli hyvin kalpea ja makasi liikkumattomana; äiti istuutui hänen vuoteensa ääreen; isä katseli jalkopäässä; sitte hän meni työhönsä. Arne teki samoin. Mutta sinä iltana maata pannessaan rukoili hän hänen edestään, rukoili, että hänen, tuon nuoren, kauniin tytön kävisi hyvin maailmassa ja ettei kukaan ryöstäisi häneltä iloa!
Seuraavana päivänä istuivat isä ja äiti puhumassa, kun Arne tuli sisään; äiti oli itkenyt. Arne kysyi mitä kuului; kumpikin odotti että toinen vastaisi ja sentähden sai hän kauvan odottaa vastausta; mutta vihdoin sanoi isä:
— Huonosti ovat asiat.
Myöhemmin sai Arne kuulla, että Eli koko yön on hourinut, tai, kuten isä sanoi, puhunut hulluja. Nyt oli hän kovassa kuumeessa, ei tuntenut ketään, ei tahtonut ottaa ruokaa, ja vanhemmat neuvottelivat juuri, kutsuisivatko taloon lääkärin. Kun he sitte myöhemmin menivät sairaan luo ja Arne jäi sinne, tuntui hänestä siltä kuin sekä elämä että kuolema olisivat olleet siellä, mutta Arne olisi ollut ulkopuolella.
Muutaman päivän perästä oli tyttö kuitenkin parempi. Kerran, kun isä istui vartijana, pälkähti sairaan päähän, että hän tahtoo Tipon, Matildan antaman linnun, vuoteensa ääreen. Baard sanoi silloin, niinkuin asia oli, että lintu kaikessa tässä sekamelskassa oli unohtunut ja kuollut. Äiti tuli samassa kun Baard tätä kertoi ja huusi jo ovessa:
— Voi, Herra varjele, kuinka hullu sinä olet, Baard, kun kerrot kipeälle tytölle sellaista! Katso, nyt hän taas pyörtyy käsiimme. Jumala sinulle anteeksi antakoon!
Joka kerta kun sairas heräsi, huusi hän uudelleen lintua, sanoi, ettei Matildan ikinä käy hyvin, kun lintu on kuollut, tahtoi Matildan luo ja pyörtyi uudelleen. Baard katseli tätä, kunnes se näytti hänestä liian hullulta: silloin tahtoi hänkin auttaa, mutta äiti työnsi hänet syrjään ja sanoi yksin hoitavansa sairaan. Silloin katseli Baard heitä molempia hyvän aikaa, korjasi vihdoin molemmin käsin lakin päähänsä ja läksi.
Pappi ja papinrouva tulivat myöhemmin, sillä tauti kävi uudelleen häneen käsiksi ja kääntyi niin pahaksi, etteivät he tietäneet elämäkö vai kuolema tässä oli kysymyksessä.
Sekä pappi että papinrouva moittivat Baardia ja arvelivat hänen liian kovasti kohtelevan lasta; lintujuttu tuli heidän korviinsa ja pappi sanoi hänelle suoraan, että se oli raakaa; hän sanoi ottavansa lapsen pois luokseen, niinpian kuin se vaan paranee niin paljon, että sen saattaa viedä; vihdoin ei papinrouva enään tahtonut edes nähdä Baardia, hän itki ja istui sairaan luona, sai käsiinsä tohtorin, otti itse vastaan hänen määräyksensä ja tuli joka päivä monta kertaa päivässä hoitamaan sairasta määräysten mukaan. Baard kulki pihamaalla paikasta paikkaan, mutta mieluinten yksikseen, seisoskeli usein paikoillaan pitkiä aikoja, pani molemmin käsin päähänsä lakkinsa ja ryhtyi johonkin työhön.
Äiti ei enään puhunut hänelle. Tuskin he toisiinsa katsoivatkaan. Pari kertaa päivässä tuli isä sairaan luo; silloin riisui hän kenkänsä portaitten alla, laski lakin oven eteen ja avasi varovaisesti oven. Heti kun hän astui huoneeseen, kääntyi Birgit, ikäänkuin ei hän olisi häntä nähnyt, asettui entiseen asentoonsa, pää käsien varaan ja katsoa tuijotti eteensä sairaaseen. Tämä makasi kalpeana ja liikkumattomana, tietämättä mitä ympärillä tapahtui. Baard seisoi hetkisen sängyn jalkopäässä, katseli heitä molempia eikä virkkanut mitään. Kun vaan sairas liikahti, ikäänkuin herätäkseen, hiipi hän paikalla pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.