— Eli, Eli, älä lausu niin kovia sanoja, pyyteli äiti.
— Ei, äiti! huusi tyttö, — nyt minä sen sanon! Niin, äiti, te tahdotte naittaa minut sille ilkeälle miehelle enkä minä tahdo. Tänne te minut salpaatte, jossa minä en ole iloinen muuta kuin silloin kun minä pääsen pois. Ja te otatte minulta Matildan, ainoan, josta minä pidän, ja jota minä maailmassa ikävöin. Oi Jumala, mihin minä joudun, kun ei Matilda enään ole täällä — ja varsinkin nyt, kun on niin paljon, niin paljon asioita, joita en voi selvittää, kun en saa kenellekään puhua.
— Mutta harvemminhan sinä viime aikoina kävit hänen luonaan.
— Mitä siitä — olihan hän ikkunassa! vastasi sairas ja itki niin lapsellisesti, ettei Arne koskaan ennen ollut kuullut sellaista itkua.
— Ethän sinä voinut nähdä häntä ikkunassa, sanoi Baard.
— Näinhän minä talon, vastasi sairas. Ja äiti lisäsi katkerasti:
— Et sinä sellaisia ymmärrä, sinä.
Baard ei enään puhunut mitään.
— Nyt en minä koskaan enään saata mennä ikkunaan! sanoi Eli. — Minä menin sinne aamulla, kun nousin; illalla istuin siellä kuutamossa ja minä menin sinne, kun ei minulla ollut ketään, jonka luo mennä. Matilda, Matilda!
Hän väänteli vuoteessaan ja purskahti uudelleen suonenvedontapaiseen itkuun. Baard istuutui jakkaralle ja jäi häneen katselemaan.