Baard ei vastannut mitään.
— Sanoinhan minä sen kyllä, mutta ei koskaan pidä tehtämän niin kuin minä tahdon; oi, Herra siunaa ja varjele. Aina sinä kohtelet häntä niin kovasti, sinä Baard; sinä et tiedä miltä se tuntuu, kun pitää jostakin ihmisestä.
Baard ei vastannut mitään.
— Hän ei ole niinkuin muut — ne voivat kantaa suruja; mutta hänet, raukan, surut kaatavat kumoon, hänhän on niin heikko. Ja varsinkin nyt, kun ei hän ensinkään ole terve. Herää pois nyt, lapseni, niin me pidämme sinua hyvänä! Herää pois lapseni nyt, sinä, Eli lapseni, äläkä tuota meille tällaista surua!
Nyt virkkoi Baard:
— Joko sinä vaikenet liian paljon tai puhut liian paljon.
Hän katsahti Arneen ikäänkuin ei olisi suonut hänen kuulevan näitä, vaan menevän tiehensä. Mutta kun tytöt jäivät huoneeseen, jäi Arnekin, vaikka hän astui ikkunan luo. Sairas tointui nyt senverran, että hän saattoi katsella ympärilleen ja tuntea ihmisiä; mutta samassa palasi muistokin, hän kirkaisi: "Matilda!" purskahti suonenvedontapaiseen itkuun ja nyyhkytti niin, että oli oikein vaikeaa katsella. Äiti koetti häntä lohduttaa, isä asettui niin että hän näkisi hänet; mutta sairas vaan työnsi heitä menemään.
— Pois! huusi hän; — minä en pidä teistä, pois!
— Jeesus Kristus, etkö sinä pidä vanhemmistasi? sanoi äiti.
— En! Te olette minulle kovat ja otatte minulta ainoan iloni.