— Pitääkö sinun sitte käydä niin?
— En tiedä; — mutta siltä silloin tuntui; — niin, nyt ei tunnu siltä, mutta minun mieleni on joskus ollut niin raskas. — —
— Ihmeellistä!
Tyttö piirteli taas ruutuun.
Kun Arne seuraavan kerran tuli päivälliselle, meni hän ikkunan luo. Ulkona oli paksu harmaus, sisässä lämmintä ja lauhaa; mutta ruutuun oli sormella kirjoitettu: "Arne, Arne, Arne" ja aina vaan "Arne"; Eli oli edellisenä iltana seisonut sen ikkunan ääressä.
Mutta seuraavana päivänä ei Eli tullutkaan alas; hän oli huonoissa voimissa. Hän ei näihin aikoihin yleensäkään ollut terve; hän sen sanoi itsekin ja kyllähän sen näkikin.
YHDESTOISTA LUKU.
Eräänä päivänä myöhemmin tuli Arne sisään ja kertoi mitä hän juuri oli kartanolla kuullut, että papin tytär Matilda nyt oli matkalla kaupunkiin, oman luulonsa mukaan muutamaksi päiväksi, mutta itse asiassa olemaan siellä vuoden tai kaksi. Eli ei tietänyt mitään ennenkuin nyt sen kuuli, hän kaatui ja menetti tajuntansa.
Arne ei koskaan ollut nähnyt sellaista ja pelästyi suuresti; hän karkasi hakemaan palvelustyttöjä, tytöt taas vuorostaan vanhempia ja vanhemmat riensivät sisään. Koko talossa nousi hälinä; kahlekoira haukkui ladon sillalla. Kun Arne myöhemmin tuli sisään, oli äiti polvillaan vuoteen ääressä; isä piteli sairaan päätä. Palvelustytöt juoksivat, yksi hakemaan vettä, toinen tippoja, joita säilytettiin kaapissa, kolmas avasi röijynnappeja kauluksen kohdalta.
— Herra siunaa ja varjele! sanoi äiti, — se oli sentään hullua, ettemme olleet mitään sanoneet; sinä, Baard, niin tahdoit; oi, Herra siunaa ja varjele!