— Pappilan luona, sinä iltana, jolloin sinä sieltä läksit; — minä näin sinut vedessä.
Tyttö hymähti ja vaikeni hetkisen;
— Laulappas minulle se laulu.
Arne ei koskaan ollut tehnyt sellaista, mutta nyt hän rupesi laulamaan:
"Tuo Venevil keijunen vastahan
Käy armahan", j.n.e.
Eli kuunteli hyvin tarkkaavaisena; hän seisoi pitkän aikaa liikkumattomana, vaikka laulu jo oli loppunut. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:
— Voi, kuinka minun käy häntä sääli!
— Minusta tuntuu, etten ole tehnyt koko laulua, sanoi Arne, sillä häntä hävetti, että hän oli sen laulanut. Ei hän käsittänyt kuinka sellainen oli pälkähtänyt hänen päähänsä. Laulun jälkeen hän jäi katsoa tuijottamaan. Silloin virkkoi tyttö:
— Mutta ei suinkaan minun niin käy?
— Ei, ei, ei; minä ajattelin oikeastaan itseäni.